Hyvä me! Kaikki saivat mitä halusivat – rauhanomaisen mielenosoituksen kaaos

Älä Lue Tätä Blogia! löytyy nyt myös Spotifysta. Jos lukeminen ei huvita, kuuntele tarinat täältä:
https://open.spotify.com/show/1sOMWsM375FnEZ1hnNyhm3?si=257525c4596a4137

Lähes kaikki mielenosoittajat, jotka olivat vaatineet tulla kiinniotetuiksi oli jo kannettu tai talutettu kiinniottobussiin. Laitos oli järjestänyt paikalle linja-auton, jotta ainakin suurin osa tulevista kiinniotetuista saataisiin kuljetettua Pasilan poliisiasemalle yhdellä kertaa.

Näytti siltä, että jäljellä oli enää viimeinen maassa istuva mielenilmaisija, joka ei suostunut noudattamaan poliisin määräyksiä. Hänen ympärilleen valui muutamia poliisimiehiä, jotka olivat saaneet edellisen kiinniottonsa jo suoritettua. Viimeinen kiinniotto siis sattui lankeamaan meille. Pieni piiri oli viimein kehittynyt naisen ympärille. Jokainen katseli vaiteliaan arvioiden valtavan kokoista naista. 

Nainen istui maassa hymyillen ja vaikutti ehkä hiukan innostuneen jännittyneeltä odottaessaan vuoroaan tulla kiinniotetuksi. Nainen oli verhoillut itsensä väljään värikkääseen kukkamekkoon ja hiukan liian pieneen kangastakkiin, jonka vetoketju ei yltänyt kiinni. Kevyt tihkusade oli jättänyt joitakin pisaroita hänen silmälaseihinsa ja saanut hänen olkapäilleen kevyesti aaltoilevat hiuksensa näyttämään nihkeän kosteilta. Polvien ylle rullaantuneen mekon alta paljastuneet sääret olivat ojentuneet suoriksi kostealle asfaltille. 

Vilkuilimme toisiamme, kunnes lopulta avasin ensimmäisenä suun:

    - Mulla on kyllä selkä niin kipeä, että mä en ala tota nostamaan. Sanoin kuuluvalla äänellä.

    - Juu, en mäkään. Kuului vastaus ringistämme.

    - Haluutko sä että sut otetaan kiinni vai poistutko paikalta? Kysäisi parini maassa istuvalta naiselta.

    - Mut pitää ottaa kiinni. Nainen vastasi hihitellen katsomatta kysyjään.

Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoin naiselle:

    - No hei, voisitsä sitten kävellä itse tonne bussille, kun ei me jakseta kantaa sua. 

Naisen kasvoille jäykistynyt hymy ei värähtänyt kun hän vastasi iloisesti:

    - Okei! 

Nainen alkoi könyämään itseään kömpelösti ylös asfaltilta. Hän kellahti selälleen, kierähti sitten vatsalleen ja siitä kilpikonna-asentoon. Äheltäen hän sai viimein itsensä nostettua jaloille ja hän lähti puuskuttaen kävelemään suoraan kohti linja-autoa. 

Pälyilimme toisiamme kysyvästi ja odotimme kuka murtuisi ensimmäisenä ja lähtisi velvollisuudentunnoissaan naisen perään ottamaan vastuun kiinniotosta.

Mielenosoituksesta oli tehty ilmoitus ennakkoon poliisille ja kulkueen reitti oli sovittu asianmukaisesti. Mielenilmaus oli osa sarjaa, joita oli järjestetty kesän aikana säännöllisesti. Ne olivat herättäneet median kiinnostuksen ja niistä oli uutisoitu laajasti. 

Tämänkin kertaisesta mielenosoituksesta sen järjestäjät olivat päässeet kertomaan jo ennen itse tapahtumaa. Erästä järjestävän organisaation edustajaa oli haastateltu. Hän oli kertonut mielenosoituksen tarkoitukseksi ylittää poliisin kiinniottokapasiteetin. Heidän tarkoituksensa oli kerätä osallistujia, jotka olisivat valmiita viettämään yön poliisin putkassa. Hänen mukaan ilmoittautuneita oli jo satoja. 

Haastateltava lisäksi kritisoi poliisin toimia aikaisemmissa mielenosoituksissa. "Poliisi on toiminut väkivaltaisesti ja pahoinpidellyt mielenosoittajia. Tämä on tosi huolestuttavaa. Mielenosoittajia lyötiin ja kuristettiin ja lisäksi heitä on raahattu pitkin asfalttia. Poliisin tulisi olla kansan puolella ja tällainen väkivaltaisuus on huolestuttavaa.  Suomen poliisiin ei tosiaankaan voi enää luottaa. Siksi meillä on mukana henkilöitä dokumentoimassa poliisin toimia ja voimankäyttöä. Toivomme että tällä kertaa poliisi olisi kuitenkin ottanut opiksi aikaisemmista virheistään ja korjannut toimintaansa."

Artikkelia oli koristeltu lehtikuvilla, jotka olisivat voineet olla vaikka toimintaleffan mainoskuvia. Niitä oli otettu aikaisemmissa tilaisuuksissa. Kuvissa oli näyttäviä tilanteita, kun poliisi kantoi ja laittoi käsirautoja mielenosoittajille. 

Kulkue alkoi tuttuun tyyliin sovittuna aikana sovitusta paikasta. Se kulki pitkin ilmoittamaansa reittiä, poliisiautojen ajaessa kulkueen edellä, sekä sen perässä. Liput liehuivat ja rummut soivat kulkueen edetessä kävellen Helsingin katuja pitkin. Erilaisia banderolleja ja kylttejä oli kannossa. Jotkut osallistujat vaikuttivat pyrkineen käyttämään samanlaisia vaatteita ja osa oli kätkenyt kasvonsa huivien ja päähineiden taakse. Mutta valtaosa oli pukeutunut tavanomaisiin vaatteisiin. Kulkueen reunoilla käveli muutamia huomioliiveihin sonnustautuneita henkilöitä, jotka eivät osallistuneet yhteisiin huutoihin, vaan keskittyivät tarkkailemaan ympäristöä, kuvaamaan puhelimillaan ja tekemään muistiinpanoja.

Meitä oli neljä konstaapelia istumassa Mörössä, hiukan syrjässä varsinaiselta kulkureitiltä. Mutta tarpeeksi lähellä, että olisimme valmiita toimimaan, jos tilanne vaatisi puuttumista. Ryhmämme oli koottu väkivaltarikostutkinnan tutkijoista ja jokainen oli melko kokenut poliisi. Kaikki olimme siirtyneet kenttätyöstä tutkinnan puolelle. Jossakin kohtaa sellaisetkin työpäivät, joilta ei ikinä tiedä mitä odottaa, muuttuvat nekin yksitoikkoisiksi ja työelämältä alkaa kaivata uudenlaisia haasteita.

Tällä kertaa olin päätynyt kuljettajan paikalle. Vieressäni istui porukkamme johtajaksi määrätty ylikonstaapeli Ville Oksanen. Ja takapenkillä Markku Virtanen, huonekaverini konttorila. Lisäksi Jani Aaltonen, yksi tutkinnan voimankäytönkouluttajista.

Radiosta kuului JOUHA-organisaation viestintää kulkueen kulusta ja ohjeistuksia ja määräyksiä. Stereoista soi hiljaisella yhdeksänkymmentäluvun hittejä soittava radiokanava. Ville koitti pysytellä suurin piirtein kärryillä tapahtumista radioliikennettä kuuntelemalla, mutta eipä häntä tilanne vaikuttanut juurikaan jännittävän. Hän oli vastaavissa tilanteissa ollut töissä lukuisia kertoja, kuten koko muukin ajoneuvon sisältö.

Minä olin ottanut mukaan paksun ensihoidon oppikirjan, opintoni olivat loppusuoralla, oli vielä läpäistävä loppukoe. Päivystysluontoinen työpäivä voisi tarjota tilaisuuksia pänttäämiseen. Lueskelin kirjaani aina kun siihen tarjoutui mahdollisuus.

Olimme jo hetken seisseet ylläpitämässä toimintavalmiutta, kunnes en enää jaksanut keskittyä lukemiseen. Työnsin kirjan jonnekin käsijarrun viereen odottamaan, vilkaisin vierustoveriani ja aloitin jutustelemaan:

    - Mites sun opinnot menee? Kysyin Villeltä.

    - Ihan hyvin. Eihän multa puutu enää kuin gradu, niin saan maisterin paperit. Ville vastasi ja irroitti huomionsa tietokoneen näytöltä.

    - Meillä on muuten aika hyvin koulutettu JOUHA-ryhmä tänään. Pohdin ääneen. - Mäkin olen jo varttia vaille valmis ensihoitaja. Ja Markkuhan on lisäksi tradenomi. Ja etkö sä opiskellut talonrakentajaksikin? Kysyin kun vilkaisin olkani yli takapenkeille.

    - Joo. Niinhän mä tein. Markku ilmoitti nostamatta katsettaan puhelimestaan.

    - Ja eikö Janilla ollut se turvallisuusalan tradenomitutkinto menossa?

    - Sitä mä olen työstänyt. Jani vastasi.

    - Ja silti haukutaan vain tyhmäksi. Totesin.

    - No eihän se nyt sitä tarkoita, että olisi jotenkin älykäs jos on papereita taskussa. Jani kuittasi.

    - Menee kyllä koulutus hukkaan täällä autossa istuskellessa. Ville kommentoi.

    - No niinpä! Vastasin.

Tein hetken nopeita laskeskelmia päässäni ja jatkoin keskustelua:

    - Sitten kun mä oon suorittanut nää ensihoitajan kaksisataa neljäkymmentä opintopistettä ja jos laskee ne poliisikoulun sata kuuskytäviis opparia, niin siinä alkais mulla olemaan aikalailla maisterin tutkinnon verran piipaatieteiden opintoja. 

    - No sunhan pitää opiskella seuraavaks vielä palomieheksi. Ville kannusti.

    - Se ois kyllä tietenkin hyvä idea. Mutta enköhän mä ole jo ainakin sen tässä opintaipaleellani oppinut, että en enää samaa virhettä tee kolmatta kertaan.

    - No mutta sitten voisit sanoa olevasi piipaatieteiden tohtori! Jani huudahti.

    - Voitas siirtyä vähän eteen päin, toi kulkue on edennyt sen verran. Ville ohjeisti ja keskeytti juttutuokion.

    - Jees. Vastasin ja pistin ajovaihteen silmään.

Pudotin auton jalkakäytävältä ajotielle ja lähdin huristelemaan liikennevirtojen mukana. Ajoimme sivuteitä kulkueen ohi ja etsimme etumaastosta sopivan paikan taas odotella jatkoa.

Ja kuten oli ennakoitu, kulkue pysähtyi ja jäi koordinoidusti istumaan autotielle. Poliisin saattue pysähtyi ja alkoi järjestämään liikenteenohjausta kulkueen ympärille. Joukkojenhallinta ryhmät, jotka olivat lähistöllä odottamassa kutsuttiin paikalle. 

Nytkäytin taas auton liikkeelle. Olimme reilun kilometrin päässä tapahtumapaikasta. Kytkin hälytyslaitteet päälle ja nopeasti suuntasin kohti mielenosoitusta.

Parin minuutin reippaan ajelun jälkeen tuulilasin läpi edessämme alkoi avautumaan näkymä. Väkimassa keskellä autotietä, sen vierellä jalkakäytävällä lisää ihmisiä huutamassa. Muutamia poliisiauton valoja välkehteli joukon ympärillä. Eri suunnista paikalle saapui joukkojenhallinnan isoja Mersun Sprinttereitä.

Pysäköin auton muutaman kymmenen metrin päähän väkijoukosta ja nousimme ulos autosta. Paikalla näykyi olevan jo pari suurempaa kuvauskalustoa kanniskelevaa median edustajien ryhmää. Niitä varmaankin alkaisi etsiytymään paikalle lisää.

Pauhunaksi puuroutuneiden huutojen yli kuului poliisin kuulutus:

    - Poliisi keskeyttää mielenosoituksen. Poistukaa autotieltä. Poliisi tulee ottamaan niskoittelijat kiinni.

Kuulutus toistui, kun lähestyimme jalan mielenosoitusjoukkoa. Osa autotielle jääneistä nousi ylös ja siirtyi sivulle jalkakäytävälle ja liittyi siellä ääntä pitävään porukkaan.

Pian kaikki JOUHA ryhmät vaikuttivat olevan paikalla ja autotielle jäänyt ehkä parin sadan henkilön joukko oli saarrettu. Linja-autokin näytti saapuvan tapahtumapaikalle.

Joukon keskellä oli suuri puusta kyhätty pari metriä korkea  punaiseksi maalattu häkki. Häkkiin oli kiinnitetty kyltti, jossa oli teksti "KANSAN PUOLESTA". Kuution muotoisen häkin ympärillä olevat mielenosoittajat rkaivelivat repuistaan polkupyörän u-lukkoja, joilla he kytkivät itsensä kaulasta kiinni häkkiin.

Tilannejohtaja ilmoitti radiolla, että autotielle istumaan jääneitä ja poliisin käskyjä noudattamatta jättäneet henkilöt aletaan nyt ottamaan kiinni.

Vilkuilimme toisiamme, kunnes Ville sanoi:

    - Sitten vaan kiinni. Hän heilautti kättään ja lähti kävelemään kohti mielenosoittajia.

Muu ryhmä lähti perässä ja kuin itsestään muodostimme pareja. Jani sattui olemaan vieressäni, joten pariuduin hänen kanssaan. Kävelimme edessämme istuvan nuoren miehen luo.

    - Haluutko sä että sut otetaan kiinni vai lähdetkö pois? Kysyin.

    - Joo, haluun. Hän vastasi ujosti.

    - No tuutko sä sitten itse vai pitääkö sut kantaa?

    - Mut pitää kantaa.

    - Selvä.

Otimme miestä käsivarsista ja jaloista kiinni ja nostimme hänet ylös. Hän oli melko lyhyt ja laiha, joten kantaminen sujui helposti. 

Joku toinen partio oli saanut kantoonsa naisen, joka oli päättänyt alkaa huutamaan ja parkumaan.    

    - Aaapuaa! Ai! Toi sattuu! Päästäkää irti! Kuulu kimakoita komentoja, joka sai kännykkäkamerat ja paikalla pyörivien median edustajien huomion kääntymään kohti näytöstä. 

Myös viereiseltä jalkakäytävältä seuraavat mielenosoittajat alkoivat kohdistamaan huuteluaan kantajiin.

    - Lopettakaa! Ettekö te näe, että siihen sattuu!

Onneksi olimme Janin kanssa osanneet valikoida kiinniotettavaksi varsin kohteliaasti käyttäytyvän nuorukaisen. 

Kannoimme häntä kohti linja-autoa, jota lähestyessämme hän viimein ilmoitti:

    - Nyt mut voi kyl jo laskee alas. Mä voin loppumatkan kävellä ite.

    - Jaaha.

Laskimme miehen maahan, hän nousi seisomaan ja asettui bussin etuoville nopeasti muodostuneeseen kiinniotettujen jonoon seisomaan.

Odottelimme miehen kanssa jonossa, kunnes tuli meidän vuoromme. Linja-auton ovella seisova konstaapeli kirjasi kiinniotetun, sekä kiinniottajien tiedot ylös myöhemmin tapahtuvia paperitöitä varten.

Silmäilin kaaottiselta näyttävää tilannetta, kun palailimme taas kohti väkijoukkoa, joka ei näyttänyt vielä juuri huvenneen. 

Yksi jouharyhmä näytti olevan suuren häkin luona tutkimassa sitä ja miettimässä, kuinka itsensä siihen lukinneet mielenosoittajat saataisiin irroitettua.

    - Onko sulla avain tähän lukkoon. Poliisimies kysyi pitäen kiinni häkin vieressä istuvan miehen kaulan ympäri kiinnitetystä lukon metallisesta tangosta.

    - Ei ole. Tuli vastaus nopeasti.

    - No mä kuitenkin katon, ettei se avain nyt vain olisi jossakin sun taskussa.

Katselimme Janin kanssa väen paljoutta ja koitimme valikoida seuraavaa kiinniotettavaa. Lähimpänä näytti olevan kaksi nuorta naista, jotka olivat halaamalla takertuneet toisiinsa kiinni. Molempien silmät olivat kiinni. Heillä oli kasvoillaan huolestuneen surullinen ilme. He vaikuttivat yrittävän väristä ja saada aikaiseksi kyyneleitä. He kuiskuttelivat lohdullisia sanoja toistensa korviin, kuitenkin niin kovalla äänellä, että ne oli mahdollista muidenkin kuulla.

    - Älä pelkää. Me selviämme tästä.

    - Yhdessä me kestämme.

Tuo ei nyt näyttänyt sellaiselta sirkukselta, johon haluaisin tulla vedetyksi osalliseksi. Katsoimme Janin kanssa toisiamme, hänen silmistä luin että hän oli kanssani samoilla linjoilla. Jatkoimme joukon tutkailua ja Jani osoitti maassa rauhallisesti istuvaa viisikymppistä naista, joka pälyili ympärilleen. Nyökkäsin ja kävelimme hänen luokseen.

    - Moro. Jani sanoi naiselle. - Lähetkö pois vai haluutko että sut otetaan kiinni?

    - En suostu lähtemään! Hän vastasi tiukasti.

    - Okei. No tuutko sä itse vai pitääkö sut kantaa?

    - Mä voin tulla ihan itse. Ei tarvitse kantaa.

Nainen nousi ylös ja otimme häntä käsistä kiinni, vaikka nyt sitten vain muodon vuoksi. Taaempaa väkijoukosta kuului taas huutoa, kun reisitaskuhousuihin ja maihinnousukenkiin pukeutunut mies oli takertunut lyhtypylvääseen kiinni. Kaksi poliisimiestä käskytti häntä irroittamaan otteensa ja yritti kammeta hänen tolpan ympärille kietomia käsiä ja jalkoja irti.

Kävelimme käsikynkkää kiinniottobussin luokse, jonka jono oli pidentynyt entisestään.

    - Haluatko säkin noitten nuorempien kanssa mennä Pasilaan? Jani kysyi naiselta.

    - Juu. Tää on kiva tapa viettää päivä. Ja hyvän tarkoituksen vuoksi! Hän katseli meitä hymyillen ja jatkoi: - Jonkunhan on tehtävä jotain! Mutta en mä teitä syytä, te teette vain työtänne.

Emme kumpikaan Janin kanssa keksineet keskustelulle jatkoa.

Jatkoimme yksitellen ihmisten siirtämistä kadulta linja-autoon. Jotkut vastustelivat enemmän ja toiset vähemmän. Joitakuita raahattiin käsistä, samalla kun he huusivat ja potkivat, toiset saivat parempaa palvelua kun heitä kannettiin koko matka. Ja joillekin riitti käsikädessä kävely kiinniottobussin luokse.

Lopulta autotietä tukkiva väkijoukko oli hitaasti kutistunut ja melkein kaikki kiinniotetut oli saatu kuormattua sisään linja-autoon. Olimme juuri saaneet Janin kanssa edellisen kiinniottomme tiedot annettua kirjurille linja-auton ovella. Vilkaisimme tielle ja harmistuimme. Vielä yksi jäljellä. 

    - Miksiköhän kukaan ei ole tuota vienyt pois? Heitti Jani retorisen kysymyksen ilmoille.

    - Niin. Miksiköhän. Annoin retorisen vastauksen.

Mielenosoituksen viimeinen loppuvastus oli enää jäljellä. Lähdimme vastentahtoisesti kävelemään häntä kohti. 

Kun vihdoin viimeinenkin kiinniotettu  oli saatu kuormattua sisään linja-autoon. Kuljettaja käynnisti auton ja lähti liikkeelle. Sen seurauksena sisällä alkoivat riemunhuudot ja taputukset. Ulkopuolella ne mielenosoittajat, jotka olivat poliisin käskyjä noudattaen siirtyneet pois ajoradalta vilkuttivat ja taputtivat käännöstä tekevälle bussille, joka alkoi etääntymään kohti Pasilaa.

Seuraavaksi vuorossa oli ajoväylän avaaminen. Autotielle pysäköityjä poliisiautoja alettiin siirtämään pois. Jouha määrättiin siirtämään paikalle viellä jääneet mielenosoittajat pois ajoradalta jalkakäytävälle.

Punainen häkki, johon oli lukittautunut muutamia mielenosoittaja oli vielä tiellä. Sen kimpussa oleva jouharyhmä kantoi paikalle työkaluja, ilmeisesti lukkojen avaimia ei ollut löytynyt lukittautujien hallusta.

Muodostimme rivin autotielle ja työnsimme lähinnä omalla olemuksellamme taas autotielle valuneet mielenosoittajia pois ajoradalta. Osaa, jotka kieltäytyivät siirtymästä oli tuupattava käsin eteenpäin.

    - Hei! Älä koske muhun! Kuului välillä huutoja ympäriltä, kun joku kehotuksia noudattamatta jättänyt sai osakseen lievän voimakeinon työntämisen muodossa.

Vihdoin koko porukka näytti olevan juuri ja juuri kanttikiveyksen reunalla, missä suusanallinen vastustaminen alkoi yltymään.

Työnsin edessäni olevaa mustaan takkiin sonnustautunutta kaljua miestä rinnasta ja se sai hänet huudahtamaan:

    - Hei! Mä olen jo pois tieltä! Ei mun tarvii enää liikkua!

    - Mee nyt sinneppäin, ettei kukaan jää auton alle. Komensin.

    - En mä nyt tässä jää minkään auton alle! Vitun sika!

    - En minäkään halua jäädä auton alle! Ärähdin miehelle. -Sä et pidä mua edes ihmisenä. Yllätyin kun havaintoni sai miehen vaikenemaan ja kasvot punastumaan. Hän vilkuili ympärilleen ja kyyristyen katosi väkijoukkoon.

Vilkaisin välillä taaksemme autotiellä olevaa häkin kimpussa olevaa ryhmää  Siitä suunnasta oli alkanut kuulumaan voimatyökalujen ääniä.

Edessämme kyykisteli kaksi huomioliiveihin pukeutunutta mielenosoittajaa. Molempien rinnassa luki maalarinteippiin kirjoitettuna "laillisuusvalvonta". Mies ja nainen kurkistelivat jalkojemme välistä ja puhelivat äänekkäästi keskenään samalla kun tekivät muistilehtiöön kirjauksia:

    - Tuolla ne tekee nyt jotain tuollaista työtä. Nainen sanoi äänekkäästi.

    - Joo. Mikä toi onkaan mitä se käyttää. Onkohan se tota öö... Mies vastasi yhtä kuuluvasti.

    - Se on kulmahiomakone. Opastin. - Lain oppinut ei taida oikein tunnistaa tuollaisia työkaluja. Tartuin tarjoutuneeseen tilanteeseen antaa piikin.

Mies vilkaisi nopeasti kulmiensa alta minuun ja hänen päänsä painui hartioiden väliin. Laillisuusvalvojat siirtyivät jonnekin muualle tekemään muistiinpanojaan.

Hetken päästä häkki oli saatu purettua, lukittautujat siirrettyä poliisiautoihin ja matkalle kohti Pasilaa, lukot kauloissa riippuen. Häkin jäännökset oli myös korjattu pois tieltä, minkä jälkeen liikenne voitiin palauttaa normaaliksi.

Mielenosoituskin näytti alkavan purkautumaan. Paikalle jäi vain joitakin pieniä porukoita ja vähitellen nekin vaikuttivat lähtevän muihin menoihinsa. Siirryimme takaisin autoomme seuraamaan tilanteen kehitystä.

    - Olipa kyllä raskasta porukkaa. Sanoin

    - Saas nähä tuleeko tällä kertaa taas paljon rikosilmoituksia ja kantelluita. Sanoi Jani takapenkiltä. - Ja jos ei oltaisi oltu tuolla suojaamassa noita, niin jokuhan ajaisi niiden yli tai kävisi antamassa niille turpaan. Ja sittenkin sekin olisi taas poliisin vika. 

Markku oli tapansa mukaan hautautunut matkapuhelimeensa. Hän oli löytänyt sieltä jotain niin kiinnostavaa, että päätti jakaa sen kaikille.

    - Heh. Täällä on jo uutisissa juttua tosta miekkarista. Poliisi keskeytti mielenosoituksen Helsingissä. Ja aika hyviä kuvia. Kato, Janista ja Samulista on tosi hyvä. Markku sanoi ja näytti puhelimeltaan kuvaa minusta ja Janista kantamassa mielenosoittajaa käsistä ja jaloista.

    - Mitä sinne oikein on kirjoitettu? Ville kysyi.

    - No tässä nyt on aika lyhyesti vaan jotain, että tällainen on ollut. Katotaas mitä järjestäjän sivuilla lukee. 

Villekin oli kaivanut puhelimensa esiin ja ruvennut tutkimaan uutisointia asiasta.

    - Poliisin somessa lukee: Poliisi tiedottaa. Poliisi keskeyttänyt mielenosoituksen. Useita kiinniottoja. Ja joku aikajana noista tapahtumista. Ja loppuun, että tilanne ohi, liikenne palautunut normaaliksi. Hän lueskeli puhelimeltaan.

    - Tässä on lehdessä tällainen haastattelu. Oli Janin vuoro kertoa löydöstään. - Hanna kertoo: poliisi hajotti väkivaltaisesti rauhanomaisen mielenosoituksen. "Olin peloissani kun poliisi hyökkäsi meidän päällemme ja alkoi repimään meitä putkaan. Poliisi ei ollut suostunut neuvottelemaan, eikä antanut kunnolla aikaa poistua. Tilanne oli pelottava ja uhkaava, pelkäsin tosissani että minuun sattuu." 

Ja sitten on soitettu jollekin päivystävälle komisariolle ja pyydetty lausuntoa: "poliisi ei kommentoi asiaa vielä tässä vaiheessa".

Markku oli tökkinyt puhelimensa näyttöä hetken aikaa.

    - Täällä järjestäjän sivuilla lukee että poliisin vastuu on edistää perusoikeuksia. Markku jakoi omia tutkimustuloksiaan. - Kokoontumisvapaus on oikeusvaltion ja perusoikeuksien ytimessä. Poliisi on rikkonut velvollisuuttaan perusoikeuksien turvaajana hajottamalla tämän päiväisen mielenosoituksen. Poliisi on ylittänyt toimivaltuutensa hajottaessaan rauhanomaisen mielenosoituksen. Suomen poliisi on jälleen näyttänyt, että siihen ei voi luottaa. 

Ohjeistamme poliisia perehtymään lainsäädäntöön ja perusoikeuksiin, jotta voisimme jatkossa toimia hyvässä yhteistyössä ihmisoikeuksia kunnioittaen. 

    - No jokatapauksessahan me voitettiin. Ville sanoi kuivasti. - Turvattiin miekkari ja sitten siivottiin se pois tieltä kun yhteistyö lopetettiin. Hyvä me. 

Ihastelin hiljaa itsestäni otettua lehtikuvaa, joka olisi voinut olla vaikka toimintaleffan mainoskuva. Suunnittelin tulostavani sen ja kiinnittäväni sen toimistolla työpisteelleni muistoksi. Osoittaisin sillä samalla toimiston huopatossuissa hiippaileville tutkijoille kaapin paikan.

Radiosta kuului vihdoin lupa meidän ryhmällemme pitää lyhyt huoltotauko. Laitoin peruutusvaihteen silmään ja aloin kääntämään autoa. Hitaan takaperin ryömimisen pysäytti murheellisesti kevyt töksähdys betoniporsaaseen.    

    - Voi helvetin perkeleen perse. Ilmaisin mielenmaisemani autossa istujille.

    - Maisteri! Huudahti Jani riemuisasti takapenkiltä.

En viitsinyt vastata noin lapselliseen kommenttiin.

Pääsimme kuitenkin loppumatkan kauppaan ilman vastoinkäymisiä. Haimme sieltä välipalaa ja jäimme päivystämään ja odottamaan jatko-ohjeita. Taas oli sopiva hetki avata oppikirjani.

    - Mitä sulla sielä kirjassa lukee? Ville kysyi.

    - No nyt tässä on sydänkäyrän tulkintaa. Mutta oikeastaan kaikki mitä pitää osata on sullottu tähän. Vastasin ja esittelin kirjaani.

    - Mikä susta siis oikein tulee? Ville jatkoi.

    - Sairaanhoitaja ja ensihoitaja.

    - Onko ollut vaikeeta?

    - No jaa. Tää loppukoe on kyllä kuitenkin varmaan haastavin koe, mitä mä olen ikinä tehnyt. 

    - Lukeeko siellä miten vaihdetaan vaippoja ja annetaan vuodepesuja? Kuului Janin kommentti takapenkiltä.

    - Sä olet Jani rohkea mies! Kehuin häntä. - Mä en yleensä uskalla vittuilla sairaanhoitajille. 

    - Onko sulla sellainen kuuma hoitajan asu?

Jouduin kääntymään ympäri tuolillani ottaakseni katsekontaktin Janiin.

    - Sä et tiedä mitä mä olen tehnyt. Sanoin uhkaavasti. - Mulla on lupa katetroida.

Jani naurahti. Hän ilmeisestikin ymmärsi ottavansa nyt hieman liian suuria riskejä. Käännyin penkilläni. Hain mukavan asennon jatkaakseni opiskeluani ja mussuttaakseni ostamiani lihapasteijoita.

Viimein radiosta tuli ilmoitus organisaation purusta ja määräys lähteä henkilökohtaiseen huoltoon asemalle. Oppikirjani lensi jonnekin Villen jalkatilaan kun tarvitsin käsiäni tempaisemaan vaihteen taas pykälään ja kääntämään rattia.

Tehokas kaasupolkimen polkaisu painoi minut vasten selkänojaa. Sain auton ajoradalle ja keulan oikeaan suuntaan, oikea käteni vapautui lukitsemaan turvavyöt kiinni.

Ripeästi olimme poliisiaseman parkkihallin ovilla. Ensimmäiset paikalle päässeet autot olivat jo odottamassa ovien nousemista, mutta nopeasti oli meidän vuoromme ajaa sisään.

Keräsimme tavaramme ja siivosimme auton, minkä jälkeen pääsimme lähtemään purkamaan omia varusteita.

Ei kestänyt kauaa, kun olin jo valmis häipymään asemalta kotiini. Nousin kellarista hissillä poliisiaseman aulaan, se oli täynnä jonkin aikaa sitten kiinniotettuja mielenosoittajia. Tunnelma oli aika vaisu ja odottava. Kävelin ripeästi aulan poikki ja ulos asemalta. Pihallakin näytti parveilevan paljon aikaisempia mielenosoittajia. Useat heistä tutkailivat hilpeän oloisesti käsissään sakkolappuja, jotka heille oli annettu ennen kuin heidät päästettiin lähtemään aulasta. 

Kadun toisella puolella seisova nuori nainen huomasi minut kun poistuin asemalta henkilökunnan ovesta. Hän hymyili ja vilkutti minulle. Ei huvittanut vastata tervehdykseen.

Vaikutti kuitenkin siltä, että putkassa olisi vielä tilaa yövuoroa varten.