Jalkapalloa ja joukkojenhallintaa Stadin derbyssä – Eihän täällä tapahdu mitään

Jalkapallo-ottelu oli käynnissä vähän matkan päässä stadionilla. Vastakkain olivat HJK ja HIFK, eli Stadin derby kun kaksi paikallisjoukkuetta oli taas vastakkain. Meidän JOUHA-ryhmä oli päästetty huoltotauolle. Olimme tulleet pitämään sitä Töölön kisahallille, jossa huolto tarjoili JOUHA-organisaatiolle kahveja putkan tiloissa.

Meitä oli seitsemän mustiin JOUHA-haalareihin sonnustautunutta konstaapelia ringissä tyhjentämässä kahvikuppejamme, juttelemassa, sekä kuluttamassa aikaa.

Päivä oli alkanut ilman suurempia ongelmia ja yleensä pelin aikaan jalkapallo vie huomion häiriköinniltä. Sää oli leuto, aurinko paistoi välillä pilvien takaa. Juuri sopiva keli joukkojenhallinnalle, ei liian kuuma eikä liian kylmä.

Emme olleet vielä huomanneet sitä, mutta vähän matkan päästä meitä tarkkaili Jarmo Penttinen. Hän oli keski-ikäinen perheen isä, insinööri ja vannoutunut HJK:n fani. Hän oli ollut ennen nyt käynnissä olevaa matsia "Viidessä Pennissä" nauttimassa kannattajajoukon luomasta jalkapallotunnelmasta, mutta itse otteluun hän ei ollut osallistumassa. Hänellä ei ollut siihen lupaa. Kotona hänen vaimonsa Ritva Penttinen oli turhautunut puolisonsa jalkapallon katselemiseen käyttämästä ajasta. Tai oikeastaan siihen usein liittyvästä alkoholin käytöstä ja humalassa olemisesta.

Ritva oli usein huomautellut Jarmoa asiasta ja siitä oli suorastaan riidelty. Siksi tällä kertaa Jarmo ei ollut uskaltanut edes esittää ajatusta että lähtisi katsomaan peliä paikan päälle. Hän oli kuitenkin sentään ottanut töistään pekkaspäivän ja suunnannut HJK-fanien suosimaan baariin tapaamaan ystäviään ja nauttimaan ehkä pari olutta. Vaimolleen hän oli unohtanut mainita asiasta.

Tuoppeja olikin mennyt sen verran, että Jarmon poskille oli kohonnut terve puna. Mutta Jarmo ajatteli, että Ritva sitä tuskin huomaisi. Olisi kuitenkin paras imeskellä Sisu-pastilleja.

Ottelun alettua Jarmo oli rauhassa viimeistellyt tuoppinsa, ennen kuin oli lähtenyt hieman hatarin askelin kohti Kruunuhakaa ja kotiaan. Jarmo eteni pitkin Urheilukatua ja harkitsi mielessään pistäytyisikö vielä jossakin kuppilassa matkan varrella, kunnes hän huomasi edessään Kisahallin edustalla poliiseja toimettoman näköisinä seisoskelemassa.

Jarmo otti muutaman taka-askeleen ja piiloutui bussipysäkin taakse. Häntä ärsytti tuo näky. Keitä nuo miehet oikein kuvittelivat olevansa? Luulevatko he, että naiset muka syttyvät noista heidän uniformuistaan? Syytä ärtymykselleen hän ei sen enempää pohtinut, mutta tiedosti sentään itse olevansa noita korstoja älykkäämpi, olihan hän sentään insinööri!

Huomaamaton virne kohosi Jarmon kasvoille muutamaksi sekunniksi, kun hänen mieleensä juolahti ajatus. Minäpä näyttäisin noille kuka on kuka! Vielä hetken Jarmo teki suunnitelmaa, veti muutaman kerran syvään henkeä ja keräsi itsevarmuutensa ja rohkeutensa. 

Sitten hän suoristi selkänsä ja lähti päättäväisesti kävelemään meitä kohti. Hän puri hampaitaan yhteen, hän ei halunnut että hänen sisäinen riemunsa pursuaisi ulos ja paljastaisi hänen ovelan suunnitelmansa liian aikaisin.

Jarmo horjahti matkallaan muutaman kerran, mutta onnistui nopealla sivuaskeleella korjaamaan tasapainonsa. Muutamassa sekunnissa hän olikin aivan rinkimme vieressä.

        - Hahhah! Jarmo nauroi ivallisesti ja sai vedettyä huomion itseensä. - Minkä takia teitä on täällä näin paljon? Eihän täällä tapahdu yhtään mitään!

Hiljaisuus leijaili ilmassa, kun kaikki odottivat olisiko tällä punakalla HJK:n kaulaliinaan sonnustautuneella keski-ikäisellä miehellä jotakin jatkoa toteamukselleen. 

Jarmo virnuili itsekseen ja tunsi jännityksen nousevan. Sydän alkoi takomaan lujempaa ja hän aisti kuinka adrenaliinia erittyi hänen verenkiertoonsa. Jarmo ei koskaan ollut tuntenut olevansa näin elossa! Harmi kun poliisit vaikuttivat olevan niin tyhmiä, että he eivät selvästikään olleet ymmärtäneet hänen ivaansa. Hän päätti jatkaa ja nostaa hieman panoksia: 

        - Ootteko te vähän ylireagoineet kun ei täällä tapahdu mitään? 

Jarmo ei vieläkään saanut toivomaansa, tai yhtään minkään muunkaanlaista reaktiota. Pari kulmakarvaa vain taisi kohota ja joku käänsi jopa selkänsä hänelle! Tämä sai Jarmon veren kiehumaan, Olihan hän sentään insinööri ja esimies! Häntä ei kohdeltaisi tällaisella välinpitämättömyydellä.

- Vittu ootteko te vähän tyhmiä? Jarmo tiuskaisi ja jäi loukkaantuneena suu raollaan tuijottaen odottamaan saisiko vihdoin vastauksen. 

Parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen ringissä seisova ja äsken Jarmolle selkänsä kääntänyt Jari turhautui. Hän oli juuri ollut kertomassa meille muille kokoamastaan fantasiajalkapallojoukkueesta. 

Jari katsoi hetken Jarmoa silmiin, avasi vihdoin suunsa ja sanoi:

        - Mee nyt vittuun siitä.

Jarmon silmät pullistuivat päästä ja suu loksahti auki. Tätä hän ei ollut odottanut! Jarmo haukkoi henkeään ja haki sanoja, samalla kun hänen poskiensa puna valtasi kasvot kokonaisuudessaan saaden hänet muistuttamaan hieman nahistunutta tomaattia jonka ympärille oli kiedottu sinivalkoinen kaulaliina.

        - Mitä helvettiä? Jarmo vastasi korottaen ääntään niin kovaksi kuin pystyi. - Haista vittu! Hän jatkoi falsetissa yrittäen olla samalla mahdollisimman uhkaava.

        - Mikä sua oikein vaivaa? Kysyi Jari tiukasti. - Lähe nyt vetää siitä.

Jarmo alkoi ähkimään, mutta ei enää keksinyt miten jatkaisi tilannetta. Hän kääntyi ja alkoi jatkamaan matkaansa siihen suuntaan mihin oli ollut jo menossa. Muutaman askeleen päästä Jarmo kuitenkin kääntyi ja huusi

        - Vitun apinat! Ja tehosti viestiään näyttämällä keskisormea.

Jarmo yritti rauhoitella itseään. Hän olisi kohta kotona, eikä Ritva saisi tietää että hän oli ollut baarissa. Ritva luuli, että hän oli tulossa kotiin töistä. Jarmo heitti pari uutta Sisu-pastillia suuhunsa ja reflektoi tapahtumaa. Hetken pohdittuaan hän tuli siihen lopputulokseen, että oli onnistunut tavoitteessaan. Hän oli tosiaankin näyttänyt noille poliiseille kuka hän oikein on. Tai ainakin niin hän kertoisi tarinan "Viidessä pennissä" kavereilleen, kun seuraavan kerran saisi luvan taas mennä sinne.

Kun Jarmo oli edennyt puheäänen kantaman ulkopuolelle heitin ilmoille toteamuksen purkamaan latautunutta tunnelmaa:

        - Ei helvetti mikä äijä. Se vaikutti saavan hyväksyntää keskustelupiirissämme ja vapautti huomion kauempana huojuvasta miehestä joka huitoi ilmaa ja vaikutti puhelevan itsekseen. Pääsimme palaamaan taas tärkeämpien asioiden puimiseen, kuten Jarin fantasiajalkapallojoukkueen kokoonpanoon.

Ryhmän johtajana toimiva ylikonstaapeli Petteri Kivinen asteli ulos Kisahallin sisuksista ja huikkasi, että tauko on päättynyt ja menemme vapauttamaan seuraavan ryhmän tauolle. 

Verkkaisesti nousimme Mercedes-Benzi Sprintteristä muokatun jouhamiesten kuljetukseen tarkoitetun auton eli "Mörön" uumeniin.

Minulla oli käynyt tuuri. Olin onnistunut varaamaan mieluisimman paikkani autosta, eli vasemman takanurkan. Sieltä en joutuisi ensimmäisenä hyppäämään ulos autosta, eikä ulos pyrkivät ramppaisi jatkuvasti edessä, siellä saisin olla rauhassa ajatusteni, matkapuhelimen ja eväideni kanssa. Sitä en tiedä, miksi mieluisampi puoli oli juuri vasen, mutta sinne olin aina hakeutunut. 

Vieressäni istui Markku. Hän itse asiassa olikin varannut vieruspaikkansa minulle. Markun suurin vahvuus oli pintapuolisesti laiskuutta muistuttava flegmaattinen toimintatapa. Etanamaisen verkkaisuuden ja jähmeyden ylläpitämiseksi Markun oli kuitenkin usein ennakoitava tulevaa ja hänen toimintansa saattoi olla hyvin suunnitelmallista, varsinkin kun motivaatio oli kohdillaan.

Jari oli hypännyt Mörön puikkoihin ja kaarteli autoa kohti jalkapallostadionin eteläiselle nurkalla seisovan toisen jouha-ryhmän Mörön viereen. Petteri heilautti kättään, eikä viereinen ryhmä aikaillut tauolle lähtemisen kanssa.

Nokkamme edessä oli Urheilukatu, jota pitkin hetki sitten oli marssittu äänekkäästi kannatuslauluja huutaen ja oman joukkueen tunnuksia heilutellen. Etummaisena marssiosastossa oli kulkenut kovaäänisin kannattajaporukka. Jokaisella oli olut tai vastaava virvoiketölkki kädessään. Muutama oli riisunut paitansa ja maalannut itsensä joukkueen väreillä. Monella oli pukeutunut muodista kauan aikaa sitten poistuneisiin henkseleihin, jotka oli yhdistetty brittityyliseen lättähattuun. 

Kärkijoukon jälkeen tuli hiljaisempaa marssijaa, jotka eivät osallistuneet avan samalla tasolla huutamiseen ja laulamiseen. Normaalin huomaamattomasti pukeutuneita ihmisiä, joilla saattoi olla päällään jotain joukkueensa fanituotteita. Joitakin lapsia näkyi myös kävelevän porukassa.

Marssiosaston ympärillä ja jäljessä liikkui pullonkeräilijöitä. Teinipoikia polkupyörillä, muutama eläkeläismummo, sekä kaikenlaista sekalaista porukkaa muovikassien kanssa.

Marssien aikana olimme asettuneet Urheilukadun ja Sallinkadun risteykseen sulkemaan liikennettä ja estämään vastapuolen kannattajia tulemasta häiriköimään marssia. Tarkkailin ikkunasta ohitse kulkevaa fanijoukkoa, jonka suunnasta alettiin huutelua osoittamaan meitä kohtaan. Eräs uhmakkaampi kannattaja uskaltautui aivan auton viereen keskisormi pystyssä. Mies ei ainakaan näyttänyt enää kovinkaan nuorelta. Hän oli lyhyt ja laiha, mitä hän epäonnistuneesti yritti peittää pilottitakilla. 

Jari tirskahti nauruun:

        - Ei helvetti mikä nyrkillä tapettava. Jari naurahti. - Tuon kanssa pitää olla varovainen, ettei ole liian kovakourainen, ettei sille satu.

        - On kyllä aika raasu. Komppasin. - Tuonkin reppanan tarvitsee tuon lauman itselleen että ei pelkäisi ja säikkyisi.

        - Näättekste ton. Sanoi Petteri etupenkillä ja osoitti kannattajajoukon keskellä aggressiivisesti huitovaa ja liikehtivää paidatonta miestä, joka oli peittänyt kasvonsa kaulaliinalla ja aurinkolaseilla. - Toi järjestää itsensä vielä putkaan.

        - Mä tiedän ton. Sanoi Jari. - Silloin joku aika sitten, kun kävi ne bosnialaiset täällä pelaamassa, niin toi jätkä juoksi ekana karkuun niitä niitten ultria. Se tuli oikeesti pyytämään apua kun pelkäsi niitä bosnialaisia. 

        - No mutta tänään ollaan taas kovia jätkiä. Tuumasi Petteri.

Markkua ei juurikaan kiinnostanut, hän oli keskittynyt tuijottamaan matkapuhelimensa näyttöä.

Peli alkoi viimein lähestyä loppuaan ja ensimmäiset katsojat alkoivatkin jo poistumaan stadionilta välttääkseen hetken päästä uloskäynneille muodostuvan ruuhkan ja väen paljouden.

Tauot päätettiin ja jouharyhmät alkoivat hakemaan paikkojaan, tarkoituksenaan taas estää kannattajaryhmiä pääsemästä häiriköimään toisiaan ja tappelemaan.

Meidät määrättiin pitämään silmällä tuttua Urheilukadun ja Sallinkadun risteystä.

Jari siirsi ryhmämme muutamalla ratin käännöllä ja kaasupolkimen polkaisulla muutaman kymmenen metrin päähän asemaamme, mihin jäimme odottamaan väen purkautumista stadionilta.

Ensin ihmisiä alkoi kävelemään ohitsemme tipoittain. Hyväntuulisia ihmisiä, joilla monilla oli oluttölkit mukanaan. 

Ohitse käveli myös siviilipukuinen poliisimies, joka oli tarkkailemassa väkijoukkua ja tiedustelemassa mihin kannattajajoukot suuntaavat.

Pikku hiljaa ihmisvirta voimistui ja ihmisiä alkoi vyörymään hyökyaallon lailla. Tulva hitaasti vaimeni kunnes katu oli taas tyhjä ja vain kiireisiä pullonkerääjiä säntäili kilpaa keskenään roskiksilta toisille.

Radioliikenne hälveni samaa tahtia ihmismassan kanssa. Sieltä kuitenkin särähteli tasaisesti tietoja eri ryhmiltä ja tarkkailulta. Välillä tilannejohtaja ohjasi ryhmiä paremmiksi katsomiinsa sijainteihin.

Radio särähti taas, tällä kertaa tarkkailija oli äänessä:

        - Noita Hifkin kannattajia suuntaa nyt kohti tota Fellows baaria, jossa oli sitä HJK porukkaa.

        - Jouha 1 kuittaa, pääseekö joku irtoamaan sinne.

Lyhyt odottava hiljaisuus autossa päättyi Petterin tokaisuun:

        - Eiköhän me voida irrota sinne.

Hän tarttui radion mikrofoniin ja ilmoitti:

        - 3C voi lähteä tästä Sallinkadulta.

Jari oli jo alkanut suuntaamaan kohti Bar Fellowsia, joka sijaitsi aivan nurkan takana.

Hän ajoi Sallinkadulta Mannerheimintien risteykseen, kytki hälytysvalot päälle ja kaartoi tien yli vasemmalle, auto rysähteli ja keikkui kun Jari ylitti raitiokiskoja. Manööverin jälkeen Jari kytki taas hälytysvalot pois ja rauhallisesti kuljetti meidät baarin viereen. Tähystelimme auton ikkunoista eri suuntiin, näkyisikö punaisiin vaatteisiin sonnustautuneita IFK faneja.

        - Tuolta ne taitaa tulla. Sanoi Jari ja osoitti Mannerheiminkatua pitkin kävelevää muutaman miehen joukkoa.

        - Juu. Kuittasi Petteri. - Näyttää että ne on menossa vaan keskustaan.

Joukko käveli ohitsemme ja Petteri ilmoitti taas tiedoksi radioon.

        - 3C täältä Fellowsilta. Ne "Stadin Kingit" jatkoi matkaa keskustan suuntaan.

        - Jouha 1 kuittaa. Pidetään vielä näitä paikkoja silmillä.

Jäimme odottamaan valmiuteen.

Minuutit vierivät hitaasti. Varsinkin kun matkapuhelimen akku oli käynyt vähiin ja varavirtalähde oli unohtunut pukukaappiin.

Viihdytin itseäni näppäilemällä urheilukelloani. Näytti siltä että sydämen sykkeeni oli pysynyt lepotasolla ja askelia oli päivän aikana kertynyt muutama sata. "Lepopäivä. Tällaiset päivät auttavat kehoasi palautumaan" analysoi kello terveysdataani.

Huokaus.

Ja vilkaisu kelloon. Aikaa oli kulunut 32 sekuntia.

Puhahdus.

Sain viimein ajatuksen! Voisin alkaa valittamaan ja siten saada ajan kulumaan. Mutta mitäköhän keksisin? Vaikka mitä. Ongelma oli oikeastaan runsauden pula. Vihdoin päädyin valintaan:

        - On tää kyllä NIIN perseestä! Arvioin laveasti oikeastaan kaiken nyt läsnä ja käsillä olevassa tilanteessa olevan huonosti.

        - No on kyllä. 

        - Jep.

Ja muita hyväksyviä ja hieman jopa innostuneita ääniä alkoi kuulumaan auton sisällä. Markku vain istui hiljaa ja tyytyväisen oloisena tuijotteli puhelintaan. Häneen ei tuntunut vaikuttavan turhalta tuntuvan odottamisen aiheuttama ahdistus.

Saamani huomio nosti hieman mielialaani ja päätin jatkaa:

        - Eikä tuolla baarissakaan ole kuin ehkä kolme noita faneja ja muutama normi tyyppi. Meitä on täällä autossakin enemmän. Arvostelin toimintamme tarpeellisuutta.

        - Niinpä! Vastasi Jari etupenkillä. - Ei kyllä mitään järkeä enää koko hommassa! Pitäisi pistää pillit pussiin. Mutta parempi tämäkin, kuin että ne pistäis meidät taas keikanajoon. Ei tällä autolla pysty edes kuljettamaan ketään, tai hoitamaan kunnolla mitään muitakaan keikkoja.

Petteriä alkoi hieman ärsyttää joukon moraalin yhtäkkinen romahtaminen. Hän usein toivoi sotilaallista ja särmää toimintaa joukoiltaan. Purnaaminen ei ollut sellaista ja se sai hänen hermonsa kiristymään. Petteri päätti yrittää valaa joukkoihinsa uutta uskoa. Kai hän ajatteli, että nurina vaikuttaisi mahdollisiin tehtävien hoitamisiin, vaikka juuri tekemisen puute oli alakulon takana.

        - No ei sille nyt voi mitään. Tällaista tää vaan välillä on. Ja jos käsketään keikan ajoon niin sitten ajetaan keikkaa. Työaikaa on kuitenkin vielä paljon jäljellä!

Aivan kuin jokainen autossa istuja ei sitä olisi jo valmiiksi tiennyt. Mutta Petterillä oli varmasti stressiä, enkä ajatellut ärsyttää häntä enää enempää. 

Jaria ei toisaalta vaikuttanut kiinnostavan Petterin stressitasot kun hän jatkoi omaa turinointiaan:

        - Viimeksi kun oli näin hiljaista niin meille annettiin ambulanssille virka-apu. Siellä oli joku sekava potilas, joka ei suostunut ambulanssin kyytiin. No me ajettiin sinne paikalle ja mietittiin, että mennään koko porukka jeesaamaan lanssimiehiä. Tottakai me mennään, kun on käsketty! Ja Jani keksi vielä, että varaudutaan nyt kunnolla ja otti projektiililaukaisimen messiin. 

Sitten me kaikki kaheksan tyyppiä tungettiin sinne pikkuasuntoon, missä oli jo ne ensihoitajat. Mutta ihan hyvä että mentiin, sillä oli vissiin sokerit alhaalla tai jotain, kun se kyllä sitten pani ihan oikeasti vastaan. Piti pistää käsiraudat ja kaikki, että saatiin se sinne lanssiin.

        - No just. Tuhahti Petteri. - Kuulostaapa fiksulta.

        - No kai me nyt tehdään kun on käsketty! Väitti Jari vastaan. - Ja eihän kukaan voi jäädä lorvailemaankaan vaikka meitä onkin siellä autossa kahdeksan.

        - No me ei kyllä ruveta mitään pelleilemään. Petteri alkoi olla jo melko hiiltynyt. - Ja voitko hetken olla hiljaa, kun mä en kuule tota radiota.

Vaikka eiköhän hän kuullut, halusi vain tukkia Jarin suun hetkeksi. Auto hiljeni taas ja pieni jännite leijui ilmassa, kun jokainen arpoi olisiko nyt parasta jatkaa Petterin ärsyttämistä, vai antaa olla.

Markku joka ei ollut seurannut keskustelua laisinkaan työnsi vihdoin puhelimen taskuunsa ja heitti iloisesti ilmoille:

        - Jaaha! Eiköhän voitas jo kohta lähteä kotiin päin!

        - Ei täältä nyt lähdetä yhtään minnekään! Sähähti Petteri äkkipikaisesti. - Täällä ollaan nyt niin pitkään kuin käsketään!

Markku oli täysin immuuni kaikenlaisille tunteen purkauksille. Hän raukeasti käänsi katseensa ulos ikkunasta ja puheli varmaankin lähinnä itselleen:

        - Nyt pitää päästä nopeesti kotiin, mulla on siellä jääkaapissa muutama corona. Ai vitsi, täytyy varmaan woltata jotain hyvää.

        - Ei täältä kukaan lähde kotiin! Ei sitä tiedä, jos vaikka jotain sattuukin. Niin mitäs sitten tehdään?

        - No silloin varmaan kannattaa soittaa 112. Liittyi Jari taas keskusteluun.

Radio alkoi töykeästi puhumaan Jarin päälle, joka oli taas päässyt vauhtiin:

        - Jouha 1 kaikille ryhmille. Jouha organisaatio puretaan ja ryhmät vapautetaan henkilökohtaiseen huoltoon. Kuittaukset ryhmittäin.

Jari oli jo arvioinut viestin sisällön ensimmäisen sanan äänenpainosta, työntänyt vaihteen silmään ja polkaissut kaasua. Auto nytkähti ja rysähti jalkakäytävältä autotielle. Jari painoi hälytysvalot päälle ja teki kaarroksen raitiovaunukiskojen yli kohti Pasilaa, saaden auton pomppimaan, heilumaan ja huojumaan.

Meno oli niin päättäväistä, että kiireesti työnsin turvavyön salpaansa kiinni. Markun puhelin oli lentänyt lattialle ja Petteri ei viitsinyt sanoa enää mitään. Piteli vain radion mikrofonia ähkien kädessään ja odottaen vuoroaan kuitata saatu viesti vastaanotetuksi.

Kruununhaassa Jarmo Penttinen oli ehtinyt olla kotona jo hetken aikaa.

Kotiintulo oli vaikuttanut onnistuneen, eikä Ritva ollut heti epäillyt mitään.

Jarmo oli keskittynyt askeltamaan vakaasti välttääkseen huojumisen, kun hän oli varovasti astellut olohuoneeseen Sisu-pastilleja imeskellen.

        - Missä sä oot ollut? Ritva oli kysynyt.

        - Töissä. Jarmo oli vastannut lyhyesti varoen sammaltamasta.

        - Oliko sulla töissä päällä toi HJK:n kaulaliina?

        - Täh? Jarmo oli vastannut nokkelasti ja vilkaissut alas.

Sinivalkoinen kaulaliina roikkui edelleen hänen rinnuksillaan.

Nyt Jarmo istui nojatuolissaan. Ritva oli lähtenyt jonnekin ja jättänyt hänet yksin.

Saatanan poliisit, hän mutisi mielessään. Niiden takia mä unohdin riisua sen!