Tasavallan presidentti ja muita asiakkaita vastaanotossa – Ei syytä epäillä rikosta

Pasilan poliisiaseman rikosilmoitusten vastaanottoaulan ilmassa leijaili hiljakseen voimistuva tunkkainen haju, aivan kuin viemäriputki olisi hajonnut. 

Olin juuri saanut kirjattua loppuun lyhyen rikosilmoituksen pyörävarkaudesta. Asianomistaja ei odottanutkaan enää koskaan näkevänsä polkupyöräänsä, mutta vakuutusyhtiö vaati rikosilmoituksen tekemistä. Juttu etenisi rikosilmoitusten esikäsittelyyn, missä se päätettäisi käytännössä välittömästi, koska teko oli niin vähäinen ja tekijä olisi todennäköisesti mahdotonta selvittää.

Olin ottamassa asiakaspalvelutiskille seuraavaa asiakasta, mutta inhottava haju alkoi nyt olemaan niin voimakas, että minun oli poistuttava paikaltani.

         - Mikä helvetti täällä oikein haisee? Kysyin kovaan ääneen.

        - No ei helvetti! Kuului viereiseltä asiaksapalvelupisteelä. - Tuossa kävi yksi mies tekemässä ilmoitusta, että hänen kioskiinsa oli murtauduttu yön aikana. Hän oli aamulla huomannut että ikkuna oli rikottu ja paikat pengottu. Ja että tekijä oli jättänyt johtolangaksi keskelle kioskia kasan paskaa! Niin tämä mies oli taltioinut sen muovipussiin ja toi sen tänne!

        - Mitä ihmettä. Kysyin ja aloin nauraa.

        - No juu juu! Ilmoituksen vastaanottanut konstaapeli jatkoi. - Se oli tietenkin ajatellut, että poliisi haluaa taltioida sen paskakasan ja tehdä sille DNA-tutkimuksia. Mä käskin sen viemään sen tonne pihalle ja heittää roskikseen!

Konstaapeli hieroi hetken ohimoitaan ja hengitteli rauhallisesti. Suun kautta. Kunnes jatkoi:

        - Mä sanoin sille, että menee sinne kioskilleen odottamaan, että mä pyydän partion sinne paikalle tekemään paikkatutkintaa ja etsimään sormenjälkiä tai muuta dokumentoitavaa.

Työharjoittelu oli edennyt ja kenttätoiminnan työharjoittelujaksoon oli tullut tauko. Nyt olin siirtynyt Pasilan poliisiaseman rikosilmoitusten vastaanottopisteeseen ja seuraavat viikot kuluisivat tällä. 

Työyhteisö vastaanotossa koostui pitkän uran tehneistä poliiseista, jotka olivat tulleet jäähdyttelemään työelämän loppumetreiksi yksinkertaiseen ja leppoisaan ympäristöön. Työ oli verkkaista ja rutiinin omaista. Adrenaliinia ei tulisi näiden viikkojen aikana erittymään verenkiertoon ja syke pysyisi hyvin lähellä leposykettä.

Käytännössä työpäivä koostui asiakaspalvelu tiskillä istumisesta, tai päivystykseen tuleviin puheluihin vastaamisesta. Rikosilmoitusten kirjaamisesta ja kyselyihin vastailusta.

Olisin paljon mielummin käyttänyt tämänkin ajan hälytystehtävien ajamiseen ja rikosten selvittämiseen.

Painoin pöydän reunassa olevaa nappulaa, joka sai seinällä olevan numerotaulun numeron nytkähtämään yhden pykälän suuremmaksi. Taulussa hohti punaisena digitaalinen numero kaksikymmentä. Katselin aulaan edessäni olevan asiakaspalveluluukun läpi. Paikalla oli muutamia ihmisiä, joku uppoutuneena sanomalehteen, toinen matkapuhelimeensa. Kukaan ihmisistä ei tehnyt elettäkään, joten kovaan ääneen kuulutin aulaan:

        - Kaksikymmentä!

Eräs keski-ikäinen isomahainen mies nosti katseensa minuun, katsoi kädessään olevaa paperilappua ja sen jälkeen seinän numerotaulua. Hän vielä hetken katsoi hämmentyneen näköisenä minuun, ennen kuin nousi ja käveli asiakaspalvelutiskilleni.

Mies rojahti istumaan tuolille. Hänellä oli päässään VolksWagen lippalakki, tahrainen valkoinen t-paita, sekä verkkahousut.

Tervehdin miestä.

        - Terve. Kuinka voisin olla avuksi?

        - Mä haluan tehdä rikos ilmoituksen. Mies vastasi.

        - Okei. Mä tarvitsisin henkilöllisyystodistuksen ja mikä on rikosnimike?

Avasin rikosilmoitusjärjestelmän samalla kun mies kaiveli taskujaan ja löysi lopulta henkilökortin. Mies asetti sen tiskille luukun eteen. Nappasin sen siitä käteeni ja kirjasin tiedot ilmoitukseen.

        - Mä en ole ihan varma mikä rikos se on. Varmaan kotirauhan rikkominen. Mutta mua vakoillaan. Mies aloitti kertomaan.

        - Okei. No mistä sä tiedät että sua vakoillaan?

        - Mun asuntoon on asennettu kameroita ja mikrofoneja. 

        - Aa, okei. Huokaisin mielessäni turhautuneena. 

Avasin ilmoituksen, enkä ruvennut väittelemään miehen kanssa hänen havainnoistaan, poliisilla on kuitenkin velvollisuus kirjata aina ilmoitus jos ihminen sellaisen haluaa tehdä. 

Rikosnimikkeeksi laitoin miehen pyynnöstä kotirauhan rikkomisen. Mies antoi minulle todistusaineistoksi ruutuvihon, jonka oli täyttänyt kannesta kanteen. Sivuille hän oli kirjannut päivämääriä ja kellonaikoja, sekä rekisteritunnuksia. Mies kertoi havainneensa, että jotkin tunnukset toistuvat usein ja oli varma, että nämä olivat vakoojien käyttämiä ajoneuvoja.

        - Kiitos. Vastasin samalla kun otin vihon vastaan.

Miehen mukaan hänen pistorasioistaan, sekä kattolampuista oli alkanut kuulua ääniä, surinaa ja ritinää ja joskus myös vaimeaa puhetta. Mies ei ollut saanut selvää sanoista. Mutta oli irrotellut kaikki kattolamput katosta roikkumasta ja heittänyt ne roskiin, muiden elektronisten laitteiden kanssa. 

Pistorasioille hän ei ollut osannut tehdä mitään.

        - No tiedätkö sinä, mikä on se syy miksi sinua vakoillaan? Kysyin mieheltä arviota näiden tekojen mahdollisista motiiveista.

        - Koska minä olen Suomen tasavallan presidentti. Mies vastasi kysymykseeni sen enempiä selittelemättä. - En ole varma, keitä vakoojat ovat, mutta mahdollisesti venäläisiä.

        - Selvä.

Päätin kirjaamani rikosilmoituksen lausahdukseen, "ilmoittaja kertoo olevansa Suomen tasavallan presidentti." Ja tulostin kappaleen ilmoituksesta miehelle. 

Taakseni oli saapunut muinainen poliisimies seuraamaan tekemistä. Ilmeisesti hän odotti, että saisi suunvuoron ja pääsisi kysymään minulta jotakin. Noin viisisataa vuotiaan erttäin paljon vanhemman konstaapelin nimi oli muistaakseni Matti. Hänen hiuksensa ja partansa olivat aikojen saatossa vaalenneet lumen valkoisiksi. 

Luukun toisella puolella istuva mies tutkaili juuri saamaansa rikosilmoitusta keskittyneesti. Hän vaikutti tyytyväiseltä ja sanoi:

        - Kiitos poliisille. Ja kiitos myös joulupukille. Mukava nähdä teitä pitkästä aikaa. 

Mies painoi VolksWagenin lippalakin päähänsä ja lähti ripeästi kävelemään ulos aulasta.

Purin hampaani yhteen ja pidättelin naurua. En ollut varma minkälainen huumorintaju joulupukilla oikein oli.

        - Tuo on ihan tuttu kaveri täällä. Matti vastasi. - Mutta osaatko sinä englantia? Hän kysyi.

        - Juu, ihan hyvin. Vastasin reippaasti.

        - Sä voisit ottaa tuon naisen minun tiskiltä. Se käy täällä joka viikko ja se on Kanadasta.

        - Juu, tottakai. Vastasin ja yritin vaikuttaa kiinnostuneelta ja motivoituneelta.

Matti kävi sanomassa naiselle, että tämä siirtyisi minun tiskilleni. 

Naisen tupsahti eteeni repun, käsilaukun ja joidenkin muiden nyssäköiden ja kansioiden kanssa. Hän asetteli tavaroitaan lattialle ja pienelle tasolle eteensä ja sanoi englanniksi:

        - Hello again. Terve taas.

Vastasin tervehdykseen englanniksi.

Nainen rupesi kertomaan saaneensa tutkimuksissaan uutta tietoa. Kuuntelin kärsivällisesti häntä ja yritin saada kiinni siitä mitä hän tarkoitti. Nainen puhui jotakin Karjalasta ja siitä että oli saanut tietää että siellä on historiassa tapahtunut jotakin kamalaa.

Keskeytin naisen kysyäkseni, että mistä hän nyt oikein puhuu.

Hän vaikutti hieman turhautuneelta kun joutui keskeyttämään kertomuksensa. Mutta sanoi kuitenkin, että hän tekee sukututkimusta Suomessa. Yksi hänen isovanhemmistaan oli kotoisin Suomesta ja siksi hän oli nyt täällä. Hän halusi antaa poliisille raportin tutkimuksistaan.

        - Onko kyseessä siis jokin rikosasia? Kysyin häneltä.

        - Ei ole. Hän vastasi tiuskahtaen.

        - En nyt aivan ymmärrä, mitä sinä oikein haluat poliisilta. 

        - Haluan antaa vain raporttini. Nainen tuhahti närkästyneenä ja alkoi jatkamaan tarinaansa siitä, mitä oli saanut Karjalasta selvitettyä.

Mietin että pääsen helpommalla kun kirjaan vain naisen raportin järjestelmään. Se siirtyisi komisarion ongelmaksi. Ja hänkin kuitenkin tappaisi sen heti, eli päättäisi tutkinnan koska tässä ei ollut kysymys rikoksesta.

Nainen kertoi, että hänelle oli nyt valjennut tutkimuksissaan, että joku hänen isovanhemmistaan oli lähtenyt jatkosodan jälkeen Kanadaan, kun kotitila oli jäänyt rajan toiselle puolelle.

Kun tuli valmista, tulostin naiselle kopion ilmoituksesta. Hän silmäili sitä, vaikka tuskin ymmärsi mitä siinä luki, ilmoitus kun oli kirjoitettu suomeksi. Mutta hetken sitä tutkittuaan hän vaikutti tyytyväiseltä, kiitti ystävällisesti ja lähti matkoihinsa.

Matti huomasi, että nainen oli lähtenyt tiehensä ja tuli juttelemaan.

        - Miten meni? Hän kysyi naurahtaen. - Tuo nainen käy täällä joka viikko tekemässä raportin. Ei sen kanssa kannata alkaa vääntämään, kirjoittaa vaan sen järjestelmään niin pääsee helpommalla.

        - Nojuu, sillälailla mä teinkin.

Matti jatkoi turinointiaan, hänen kutsumuksensa oli selväsi ihmisten kanssa juttelu. Olin seurannut vierestä kun monet asiakkaat alkoivat jo vaivautumaan, kun Matti piti heitä panttivankina tarinoillaan, vaikka varsinainen poliisiasia oli hoidettu. Matti oli hionut huippuunsa mukavan vanhan miehen ulkomuodon, eikä monikaan päässyt irti hänen otteestaan, koska ei halunnut loukata hänen tunteitaan.

Matti rupesi valittelemaan omaan positiiviseen tapaansa internetissä tehtyjen rikosilmoitusten kirjaamista. Hän oli tänään joutunut siirtämään niitä sähköpostista tietojärjestelmään, eikä siis ollut päässyt pitämäänsä asiakaspalvelutyöhön tiskille.

        - Huomaa kyllä, että on ollut viikonloppu, kun on niin hämäriä ilmoituksia. Hän tilitti hymyillen. - Jotkut on ihan käsittämättömiä, selkeästi humalassa kirjoitettu ja lähetetty joskus kahdelta yöllä. Ja ei mitään päätä eikä häntää. Ja niitä juttuja on tuolla kirjaamatta jonossa satoja. Mutta toisaalta, onhan se ihan leppoisaa naputella niitä koneelle, menee se päivä siinäkin. Hän naurahti.

        - Juu. Niinpä. Vastailin väliin, enkä oikein kehdannut sanoa, että minua ei varsinaisesti kiinnostaneet hänen murheensa tai netti-ilmoitukset ylipäätään.

Työpisteen puhelin alkoi soimaan, joten pääsin pakoon juttutuokiosta ja vastasin puhelimeen.

        - Pasilan poliisilaitos, nuorempi konstaapeli Rajamäki.

        - Päivää. Kuului heiveröisen kuuloinen vanhan naisen ääni puhelimesta. - Voisinko minä tehdä rikosilmoituksen.

        - Valitettavasti tässä puhelimessa ei voi tehdä, meidän pitää pystyä toteamaan henkilöllisyys. Vastasin. - Pitää tulla paikan päälle, tai esimerkiksi netissä voi tehdä.

        - No sitten minun pitää tulla käymään siellä. Osaisitko neuvoa, kuinka pääsen sinne, asun täällä Munkkiniemessä.

Tutkiskelin rouvalle sopivaa reittiä puhelimiestani. Rouva kertoili samalla kuulumisiaan. Tartuin tilaisuuteen jutella mukavan mummun kanssa ja vastailin ja esitin välillä kysymyksiä. Mummo tuntui olevan täysissä järjissään ja tarjosi mukavan hengähdyshetken päivään.

Asiakaspalveluaulaan näytti alkavan pakkaantua ihmisiä ja Mattikin oli päässyt luukulle ja saanut uuden uhrin jutuilleen.

Lopetin puhelun mummun kanssa ja kutsuin seuraavan asiakkaan tiskilleni.

Eteeni asteli kaksi naista, keski-ikäinen ja nuorempi, ehkä alle parikymppinen. Keski-ikäinen nainen kertoi olevansa tytön äiti:

        - Me tulimme hakemaan tyttäreni liikennesakkoa.

        - Selvä. Vastasin ja tulostin sakon.

Nuori nainen oli pysähtynyt liikennevalojen vuoksi osittain suojatien päälle. Jalankulkija oli lähtenyt ylittämään tietä naisen kuljettaman auton takaa, kun nainen oli alkanut yllättäen peruuttamaan. Nainen oli yrittänyt siirtää autonsa pois suojatieltä. Hän oli törmännyt jalankulkijaan, joka oli kaatunut ja häneltä murtui jalka törmäyksen seurauksena. 

Annoin sakon naiselle tiedoksi, hänen äitinsä kuunteli vieressä.

        - No annattekos te sakon sille toisellekin! Äiti kysyi vaativaan sävyyn kädet lanteillaan.

Katsoin hetken äitiä silmiin ja mietin mitä vastaisin. 

        - Eikö teille riitä, että häneltä meni jalka poikki?

Äidin ivallinen hymy valahti hänen kasvoiltaan. Hän ei vastannut mitään, otti tytärtään kädestä ja lähti vaappuen kiiruhtamaan ulos aulasta.

Havaitsin, että viereiseltä asiakaspalvelupisteeltä oli alkanut kuulumaan vihaista huutoa.

Vilkaisin mitä siellä oikein tapahtui. Matti nojasi rennosti tuolinsa serlkänojaan, hänen edessään pleksin toisella puolella oli hieman epäsiistin oloinen mies, joka huusi jotakin sekavaa Matille. Asiakkaan Matista erottava pleksi oli roiskeiden peitossa kun mies suu vaahdossa kiroili.

Matti vastaili lyhyesti myötäillen miehen kiroiluun.

        - Juu. Aivan.

Kohta alkoi näyttää siltä, että rähjäävältä mieheltä alkoi loppua virta. 

Lopulta hän hiljeni ja istui penkkiin ja jatkoi kertomustaan, nyt hieman vähemmin kirosanoin ja roiskein. Matin olemuksesta ei voinut päätellä että miehen tunneilmaisussa oli tapahtunut minkäänlaistat muutosta. Matti nojaili rennosti tuoliinsa ja lopulta kurottautui tietokoneen näppäimistölle ja alkoi kirjaamaan miehen asiaa.

Minusta alkoi tuntumaan, että olin nyt nähnyt hetkeksi tarpeeksi ja olisi kahvitauon paikka.

Menin päivystyksen takahuoneeseen, latasin kahvipannun ja pistin sumpin tippumaan.

Lueskelin odotellessa iltapäivälehteä.

Kun kahvi oli tippunut, menin kaatamaan itselleni kupin.

Mattikin saapui takahuoneeseen ja tokaisi:

        - Jaaha. Sitä tultiin ahkeruuskahveille! Riittääkö siitä minullekkin.

        - No kyllähän nyt joulupukille riittää aina. Vastasin nokkelasti ja jatkoin: - Siis käykö täällä ketään muuta kuin hulluja asioimassa? Aloitin kahvihetkeen tyypillisesti kuuluvan samll talkin.

        - No käy. Ja ennen täällä vasta kummallista olikin kun tehtiin vielä yövuoroja. Silloin kyllä huomasi jos sattui olemaan täysikuu. Matti naurahti.

        - Mikä silläkin äijällä oikein oli joka tuli sulle siihen huutamaan? Kysyin.

        - Sillä nyt on varmaan vaan sellainen tapa hoitaa asioita. Ei siitä kannata välittää. Matti vastasi.

        - Ja mikä järki tässä on kirjata näitä ilmoituksia? Eihän monikaan noista kuulu mitenkään poliisille. Eikö näitä voisi vain puhua pois? Ihmettelin turhautuneena.

Matti kohautti olkapäitään:

        - Ne on velvollisuus ottaa vastaan. 

        - Mutta nämähän on aivan turhaa työtä. Jatkoin hämmästelyäni.

        - Aikalailla. Matti myönsi.

        - No mitä hyötyä tästä sitten on? Kysyin.

        - No ainakin tasavallan presidentti vaikutti ihan tyytyväiseltä. Matti sanoi ja hörppäsi kahviaan.

Mietin että täällä minulla kyllä hajoaisi pitemmän päälle pää, mutta sitä en viitsinyt sanoa Matille.

        - Onkohan se paskapussin mysteeri vielä ratkennut? Siirryin päivän kiinnostavimpaan aiheeseen.

        - Hah, niin joo. Matti naurahti. - Onneksi se haju on jo hälvennyt.

Matti nousi pöydän äärestä ja palasi tiskille. Minä otin vielä muutaman henkäyksen happea, ennen kuin seurasin Matin esimerkkiä.

Ja palasin tiskille kirjaamaan ilmoituksia järjestelmään. Vaikka leijonan osa niistä tuskin johtaisi yhtään mihinkään.

.