Kaksi kiveä ja tupakantumppi – Kelvollinen versio totuudesta

 

        - Me heitettiin ne kivet samaan aikaan. Sanoi pöytäni toisella puolella istuva yksitoistavuotias poika vakavana.

        - Ja osuiko ne molemmat siihen ikkunaan samaan aikaan? Kysyin tarkentavan kysymyksen.

        - Joo. Poika vahvisti kertomaansa ja näpersi pöydällä lojuvaa lappua johon oli kirjoitettu epäillyn oikeudet ja velvollisuudet kuulustelussa.

        - Ja ne molemmatko rikkoivat sen ikkunan samaan aikaan? Kysyin hieman epäuskoisena.

        - Joo. Poika vastasi

Vilkaisin pojan takana istuvaa hänen isäänsä, joka hymyili minulle, katsoi poikaansa ja nyökytteli.

        - Selvä. Vastasin ja päätin uskoa hieman uskomattomalta kuulostavan kertomuksen.

Näpyttelin näppäimistöä ja kirjaimia ilmestyi näytöllä sojottavaan kuulustelupöytäkirjaan. Koulupojalla ei ollut rikosoikeudellista vastuuta, mutta huoltajat olivat korvausvelvollisia lastensa aiheuttamista vahingoista. Kuulosti siltä, että korvausvastuu jakautuisi nyt tasaisesti molempien poikien vanhemmille ja koulun rikotulle ikkunalle löytyisi maksaja. Vaikka itse rikosmysteeri jäisi ehkä ikiajoiksi ratkaisematta, tämä olisi ehkä ihan kelvollinen versio totuudesta.

Saattelin isän ja pojan ulos poliisiasemalta ja he lähtivät kävelemään kohti perheen autoa, joka oli pysäköity kadun varteen.

Työharjoittelu oli edennyt rikostutkinnan osuuteen. Meidät neljä Helsingin poliisilaitoksella aloittanutta uutta nuorempaa konstaapelia oli laitetttu päivittäisrikostutkinnan yhteen tutkintaryhmään opettelemaan tutkinnan saloja. Harjoittelun ohjauksesta vastasi yhteisesti meille kaikille kokenut ylikonstaapeli. 

Suuntasin ulko-ovilta takaisin työpisteelleni. Se sijaitsi tutkintaryhmän avokonttorissa.

        - No selvisikö kuka rikkoi koulun ikkunan? Kysyi työharjoittelijoiden perehdytyksestä vastaava ylikonstaapeli Santeri Mäkiranta kun astelin sisään toimistoon.

        - Ne oli kuulemma molemmat heittänyt kivet samaan aikaan ja yhdessä rikkoneet sen ikkunan. Vastasin.

        - Hahhah. No niinpä tietenkin. No mutta sä saat siitä nyt kasaan taas yhden pöytäkirjan. Mäkiranta sanoi kannustavasti.

        - Jep. Vastasin. 

Minulle oli jaettu kasa rikosilmoituksia, joita oli tarkoitus hoitaa tutkinnan harjoittelun aikana. Pöytäkirjan kokoaminen tarkoitti, että kasa pienenisi taas yhdellä jutulla, kun paperipumaskan sai heittää silppuriin. Se tuntui jotenkin palkitsevalta, vaikka juttuja kyllä varmasti riittäisi, mikäli alkaisi näyttää siltä että ne loppuisivat kesken.

        - Laittakaa kamat kasaan, niin lähdetään kohta sinne kotietsinnälle. Ylikonstaapeli ohjeisti meitä harjoittelijoita.

Tälle päivälle oli suunniteltu kotietsintä epäillyn kiinniottamiseksi ja anastetun omaisuuden löytämiseksi. Me harjoittelijat olimmekin toivoneet, että pääsisimme käymään kentällä ja käyttämään pakkokeinoja ja tekemään "oikeita" poliisitöitä.

Aikaisemmat viikot tutkinnan harjoittelussa olivat kuluneet pääasiassa puhelimen päässä. Rikosnimikkeinä "juttupinossa" korostuivat näpistykset, lievät vahingonteot, lievät pahoinpitelyt, kunnianloukkaukset. Useat jutut vaativat vain lyhyitä tarkennuksia rangaistus- ja korvausvaatimuksiin, jotta ne voitiin päättää. Ja valtaosa oli hoidettavissa puhelinkuulustelulla.

Jotkin jutut sai päätettyä, kun aikaa rikosilmoituksen tekemisestä oli jo kulunut ja asianomistajan tunteet laantuneet. Kunnianloukkaus ei enää kirvellyt tunteita kun se oli ollut tutkijan juttupinossa jonossa vuoden verran.  

Ja osa jutuista ei välttämättä ollut edes rikosasioita. Poliisia toivottiin ratkomaan riitoja tai ei välttämättä ilmoittajalla itselläkään ollut ihan käsitystä mitä hän olisi halunnut.

Välillä mietin, että työpäivät muistuttivat enemmän sihteerin työtä, kuin poliisin.

Mutta nyt vihdoin oltiin lähdössä tositoimiin! Epäilty rikos oli varkaus, eikä mikään näpistys. Se oli tehty murtautumalla häkkivarastoon. Tarkoitus oli hakea kotiosoitteestaan kiinni mies, joka oli yhdistetty kellarivarkauteen DNA:n perusteella.

Samassa taloyhtiössä asuva kiinalainen mies oli tehnyt ilmoituksen muutamaa viikkoa aiemmin. Miehen kellarikomeron kanaverkko oli rikottu ja varastosta oli anastettu ainakin voimatyökaluja, polkupyörä, sekä muutama kartonki kiinalaista tupakkaa.

Partio oli käynyt paikalla ja taltioinut rappukäytävän edustalta kiinalaismerkkisen tupakan tumpin. Asianomistaja kertoi, että ei ole siinä tupakoinut, eikä tumppi voi olla hänen.

KRP:n laboratoriosta oli vihdoin tullut osuma. DNA kuului miehelle, jolla oli aikaisempaa taustaa omaisuus- ja huumausaineenkäyttörikoksista. Juttu näytti silmissäni melko selvältä. Tuollaisia tupakkeja ei saanut Suomesta ostettua. Ei olisi mitenkään mahdollista, että epäilty olisi saman merkkistä tupakkaa saanut muualta, kuin asianomistajan häkkivarastosta.

Kävin keräilemässä mukaani voimankäyttövälineet ja laitoin ulkovaatteet päälle. Oli lokakuu ja taivaalta näytti satavan kylmiä räntähiutaleita.

Lähdimme ylikonstaapelin johdolla etsimään parkkihallista käyttöömme varattua ajoneuvoa. Hetken etsintöjen jälkeen löysimme siviilimallisen VolksWagen Transporterin, jossa oli kuitenkin takana poliisiautolle tyypillinen kiinniottotila.

Kurssikaverini sai kunnian olla kuljettaja, itse päädyin pakettiauton välitilaan istumaan. Hän lähti rauhallisesti kuljettamaan meitä kohti Pihlajamäen lähiötä, jossa epäilty ja asianomistaja asuivat.

Ylikonstaapeli Mäkiranta ohjeisti kuljettajaa löytämään oikean rakennuksen ja lopulta oikean portaan. Pysäköimme rappukäytävän viereen ja nousimme ulos autosta.

Rappukäytävään pääsimme sisään ovikoodilla, joka oli tutkinnan aikana selvitetty asianomistajalta.

Marssimme epäillyn ovelle. Mäkiranta vilkaisi meitä, ennen kuin soitti ovikelloa.

Mietiskelin että nyt ei seurattu aivan niin tarkasti taktisia askelmerkkejä kuin kentällä ihmisten kotona käydessä. Olin jo tottunut vähän varovaisempaan toimintaan, mutta ohjaaja näytti kuitenkin tietävän mitä tekee.

Asunnosta ei kuulunut mitään, joten Mäkiranta soitti ovikelloa vielä uudelleen ja huikkasi poliisin olevan ovella.

Nyt alkoi epävarmoja askelia kuulumaan asunnosta, jotka pysähtyivät selvästi oven taakse.

        - Avaa vaan ovi, täällä on poliisi. Mäkiranta huikkasi vielä.

Lukosta alkoi kuulua rapinaa ja ovi aukesi. Meitä tuijotti pöllämystyneen näköinen reilu parikymppinen kalpea mies. Hän oli pukeutunut epäsiisteihin verkkareihin. Oven aukaisu sai rappukäytävän täyttymään vanhan oluen ja märkien tupakantumppien hajusta.

        - Terve. Oletko Jimi Luukkonen? Mäkiranta varmisti, vaikka epäillyn kyllä tunnisti oikeaksi hänestä rekisteröityjen kuvien perusteella.

        - Olen. Mies vastasi lyhyesti ja vaisusti.

        - Sinua epäillään varkaudesta. Me ollaan tulossa tekemään kotietsintää anastetun omaisuuden löytämiseksi, sekä sinut viedään tästä Pasilaan kuulusteluihin. Mäkiranta kertoi Luukkoselle.

        - Okei. Luukkonen vastasi taas lyhyesti ja vähän flegmaattisen oloisesti.

Astuimme sisään sotkuiseen asuntoon. Minä ja Mäkiranta pidimme Luukkosta sen aikaa silmällä, kun kaksi kurssikaveriani tekivät kotietsintää.

He tutkivat asunnon päällisin puolin, sekä kävivät läpi kaikki kaapit ja laatikot. Esineet joita tavoittelimme olivat kuitenkin polkupyörä ja joitakin voimatyökaluja, joita ei ihan mihin tahansa lattialistan väliin tai sängyn patjan sisään saisi piilotettua.

Mitään ei kuitenkaan etsinnän tuloksena löytynyt, joten saatoimme vähäsanaisen Luukkosen autoon ja kuljetimme hänet Pasilaan. 

Minulle osui kunnia puristaa tunnustus hänestä ulos. Se varmasti olisi helppoa kun hän kuulisi, minkälaista näyttöä meillä oli. Oli innostavaa vihdoinkin kuulustella rikollista riitojen selvittelyiden, pikkujuttujen hoitamisen sijaan.

Otin Luukkosen mukaani ja istutin hänet kuulusteluhuoneen pöydän toiselle puolelle. Avasin tietokoneen ja kaivoin sieltä esiin kuulustelupöytäkirjan, johon olin jo valmiiksi kirjoittanut mielestäni tärkeitä kysymyksiä.

Kerroin Luukkoselle huolellisesti hänen oikeutensa ja velvollisuutensa, vaikka ne eivät häntä juuri vaikuttaneet kiinnostavan. Hän istuskeli tuolillaan hiljaa ja vaikutti poissaolevalta ja tylsistyneeltä.

Luukkosta ei oltu saatu verekseltään kiinni, vaan hänet oli yhdistetty tupakan tumpista löytyneen DNA:n kautta juttuun. Siksi päätin lähteä esittämään avoimia kysymyksiä, joihin hän voisi vastata omin sanoin.

        - Sinua epäillään varkaudesta joka on sattunut 21.9. Kuinka kommentoit asiaa?

        - En mä tiedä siitä mitään. Luukkonen vastasi nopeasti.

        - Sinun taloyhtiösi häkkivarastoon oli silloin murtauduttu ja sieltä oli varastettu omaisuutta. Mitä tiedät asiasta? Jatkoin.

        - En mä tiiä tosta mitään.

        - Koska sä olet viimeksi käynyt siellä häkkivarastossa?

        - En mä muista.

Jatkoin muutaman vastaavan kysymyksen verran ja vastaus oli aina jotain sen suuntaista, että Luukkonen ei tiedä eikä muista. Se ei mieltäni painanut, sillä hän ei mitenkään voisi kiistää sitä tupakasta löytynyttä DNA:ta.

        - Poltatko sä tupakkaa?

        - No kyllä mä joskus... Luukkonen vastasi monotonisella tyylillään.

        - Sieltä rikospaikalta löytyi silloin tupakan tumppi jossa oli sun DNA:ta. Kuinka selität sen?

        - No en mä tiedä. Mitä väliä sillä on? Kyllä mä olen polttanut röökiä pihalla.

        - Mitä röökiä sä yleensä poltat?

        - En mä tiiä, jotain vaan.

        - Se tumppi mistä se DNA löytyi oli kiinalaista merkkiä jota ei saa Suomesta ja millaista oli varastettu sieltä häkkivarastosta. 

        - Aijaa. Luukkonen ei vaikuttanut reagoivan asiaan mitenkään.

        - Kuinka voit selittää tämän? Kysyin.

        - No mistä minä tiedän. Ehkä mä oon poiminut jonkun tumpin maasta. En mä tiedä.

No mitä ihmettä, ajattelin. Eihän tuossa nyt ole mitään järkeä.

        - Myönnätkö vai kiistätkö murtautuneesi sinne häkkivarastoon?

        - Kiistän. En mä ole tehnyt mitään tommosta.

        - Siis sieltä häkkivarastosta viedystä tupakasta löytyi sun DNA. Eihän sitä nyt voi mitenkään muutoin selittää kuin että sinä olet niitä röökejä sieltä pöllinyt. Haastoin Luukkosen tietämättömyyden.

        - No ehkä mä oon saanut sen joltain kaverilta. Mistä mä tietäisin? Oli Luukkosen nopea vastaus.

Jankkasin asiaa vielä hetken aikaa Luukkosen kanssa, ennen kuin päätin luopua ja lopettaa kuulustelun. Luukkonen kirjoitti nimensä kuulustelupöytäkirjaan tarkistettuaan sen ja pääsi sen jälkeen lähtemään matkoihinsa poliisiasemalta. Minä taas palasin työporukkani luo konttorille.

        - No miten meni kuulustelu? Mäkiranta kysyi. - Tunnustiko se?

        - Ei. Vastasin. - Ei se tunnustanut mitään, eikä oikein kertonutkaan mitään. Tai kertoi ettei muista eikä tiedä mistään mitään.

        - Juu, ihan perus setti. Hyvää duunia. Katsotaan onko sille jutulle enää mitään tehtävissä vai pistetäänkö se jo eteenpäin syyttäjälle.

Juttu etenisi syyttäjälle ja hänen harteilleen jäisi yritys saada tuomari vakuuttuneeksi siitä mitä kellarikomerossa oli tapahtunut. 

Minun mielestäni Luukkonen oli syyllinen. 

Vaikka Luukkonen väitti muuta.

Rikosmysteeriin ei varmaankaan koskaan saataisi täyttä selvyyttä.

Tällä kertaa jäisi tuomarin tehtäväksi päättää, mikä versio totuudesta oli kelvollisin.