Poliiseja, lanssimiehiä ja hoitohenkilökuntaa arvostan – Koska tämä yhteiskunta on menossa päin persettä

Ajoneuvon radio alkoi kohisemaan kesken hiljaisen yövuoron.

Hetken päästä kaiuttimesta kuului:

        - 201 kaikille yksiköille. Sisäministeri haluaa sanoa yön partioille muutaman sanan.

Sisäministeri oli tullut illaksi tutustumaan poliisin toimintaan ja partio 201 oli saanut kunnian kuljettaa häntä ympäri Helsinkiä.

Radio surahteli ja rasahteli. Ministeri taisi harjoitella sen käyttöä. Viimein radiosta alkoi kuulumaan hänenkin äänensä: 

        - Kiitokset kaikille teille, jotka teette tätä tärkeää ja vaarallista työtä ympäri vuorokauden. Tämä ilta on ollut minulle erittäin avartava ja palkitseva kokemus.

Haluan sanoa, että Suomen poliisi tekee valtavan arvokasta työtä yhteiskuntamme turvallisuuden eteen. Te olette arjen turvallisuuden mahdollistajia ja yksi suomalaisen yhteiskunnan peruspilareista.

Kiitos vielä työstänne ja turvallista yön jatkoa teille, minä poistun nyt linjoilta.

Hiljaisuus ei kestänyt kun sekunteja, kun radio alkoi taas kohisemaan. Tällä kertaa vuorossa oli johtokeskus:

        - Kaksi-neljä-yksi, Hela.

Jaana nosti ajoneuvon luurin ja vastasi:

        - Kaksi-neljä-yksi kuulee.

        - Kaksi-neljä-yksi. Kaikki Roban alueen partiot ovat kiinni tehtävillä. Ottakaa te seuraava vuoro USA:n lähetystöpassia ja vapauttakaa yksi-nolla-neljä.

        - Kaksi-neljä-yksi matkalla. Jaana vapautti radion puhepainikkeen ja jatkoi: - Voi vittu.

        - Mikä homma toi on? Kysyin.

        - USA:n lähetystöllä pitää olla jatkuva poliisin vartio. Roban alueen partiot hoitaa sen normaalisti, mutta nakki napsahti nyt meille. Jaana vastasi.

Ajelin autoa kohti Kaivopuistoa, missä lähetystö sijaitsi Itäisellä Puistotiellä. Lähetystön edessä kadulla oli pysähtyneenä partio 104, joka nosti kytkintä välittömästi kun ajoimme sen perään. Ilmeisesti heidän vartiovuoronsa oli ollut jo niin pitkä, ettei heitä enää huvittanut vaihtaa edes kuulumisia. Satanelosen renkaat taisivat kerran pyörähtää tyhjää ennen kuin auto nytkähti liikkeelle.

        - Tässä nyt sitten ollaan. Kaksi tuntia. Ainakin. Jaana huokaisi.

        - No mikäs tässä ollessa. Yritin kuulostaa reippaalta, vaikka oikeasti olisin mielummin hoitanut vähän menevämpiä tehtäviä.

Vilkaisin kelloa, se näytti olevan puoli kaksi yöllä. Vartiovuoromme oli määrä kestää kaksi tuntia, kunhan vain sen jälkeen löytyisi vapaa partio.

Pimeällä puistokadulla ei liikkunut ketään. Valopylväät valaisivat tyhjää katua, merituulen puuskahdukset heilauttelivat puiden lehtiä verkkaisesti. Autossa sisällä oli hiljaista, radiosta kuuluvaa musiikkia lukuunottamatta. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin pysähtynyt tilanne alkoi käymään raskaaksi. 

Vilkaisin taas kelloon, vasta kymmenen minuuttia kulunut.

Tylsyyden tuntemukset paisuivat lopulta niin suuriksi, että auton kojelaudassa sojottava kello vaikutti alkaneen käymään takaperin. Aivan kuin jäljellä odottavaa aikaa olisi enemmän kuin saapuessamme. 

Mietin mitä tehdä.

Kaivoin kännykän taskustani ja avasin iltapäivälehden uutiset.

"POLIISI AMPUI KAAHAAJAN"

Luki otsikossa. Olin lukenut sen jutun jo moneen kertaan.

Poliisi oli ampunut kaahaajan. Koska kaahaaja oli puukottanut autosta paennutta naista ja lopettanut silmittömän väkivallan vasta poliisin laukauksiin. 

Silti lehti oli päättänyt antaa ymmärtää jotain aivan muuta.

Nyt tylsyyden lisäksi minua ärsytti. Suljin lehden sivut ja tungin puhelimen takaisin taskuuni. Sen selaaminen ei tuonut valon pilkahdusta tähän synkkyyteen.

Vilkaisin Jaanaan, joka oli uppoutunut omaan puhelimeensa ja hymyili sille samalla kun siveli sen näyttöä hennosti sormenpäillään.

Puuskautin ilmat keuhkoistani ja katsoin kaihoisasti ulos ikkunasta.

Joku lähetystön työntekijä näytti kävelevän pihalla, varmaankin joku vartija. Hän oli nyt mielenkiintoisinta mitä tällä paikalla silmiini osui, joten seurailin hänen toimiaan.

Nyt pitäisi keksiä jotain. Ettei takaperin käyvä kello palauttaisi meitä vuoronaloituspalaveriin. 

Alkupalaverissa tutustumaan saapunut sisäministeri oli halunnut pitää lyhyen puheen.

Olin jo unohtanut mitä hän oli sanonut. Jotakin poliisin työn tärkeydestä ja siitä, kuinka hän on aina arvostanut poliisia, poliisi on ystävä ja että poliisiin voi aina luottaa.

Vahvimmin mieleen oli jäänyt puheen jälkeinen hyytävä tunnelma.

Kun ministeri oli saanut suunsa tyhjäksi, huoneeseen laskeutui hiljaisuus

Tuntui kuin tilanne olisi ollut etukäteen suunniteltu. Jokainen huoneessa istuva konstaapeli tuijotti ministeriä sanomatta sanaakaan. Oli kuin kaikki olisivat osallistuneet yhteiseen vitsiin, jossa jokainen yritti saada hetken mahdollisimman painostavaksi ja seurata pysyisikö puhuja kasassa.

Itsekin liityin peliin ja kevyesti silmiä siristellen katsoin ministeriä epäuskoisella tuijotuksella.

Ministerillä oli kasvoillaan teennäinen hymy kun hän silmäili vaitonaista yleisöään. Kiusallisen hiljaisuuden katkaisi lopulta sisäministerin seurueeseen liittynyt poliisiylijohtaja. Hän kiitti ministeriä puheenvuorosta ja aloitti taputtamaan. Yleisö liittyi aplodeihin verkkaisesti. Suosionosoitukset olivat korostetun kovaääniset ja hidastempoisia. Ja juuri sen mittaiset ettei niitä voinut väittää epäkohteliaiksi.

Havahduin muisteloistani ja katsoin Jaanaa, joka edelleen maireasti hymyili puhelimelleen ja vaikutti kirjoittavan jotain. Hän on selvästi unohtanut minut.

Koitin taas puhahtaa, saadakseni Jaanan huomion. Mutta se ei auttanut.

        - Hohhoijjaa. Kyllä on hiljaista. 

Sain vastaukseksi vain hymähdyksen, eikä Jaanan katse noussut vieläkään ylös näytöstä. Sitä hän katsoi lempeällä hymyllään kuin rakastajaansa, välillä hellästi sipaisten hänen kasvojaan. 

Nostin radion tangentin paikaltaan, vein sen suuni eteen ja sanoin

        - Kaksi-neljä-yksi matkalla.

        - Mitä? Mä en kuullut! Jaana säpsähti ja työnsi puhelimen taskuunsa. 

Vedin turvavyön kiinni, laiton ajovaihteen päälle, nostin jalan jarrulta ja päästin ajoneuvon ryömimään eteenpäin.

        - Siellä on vissiin joku rattijuoppo ajanut Kaivariin tai jotain, meni multakin vähän ohi. Sanoin.

Jaana katsoi minua hieman turhaantuneena ja mutisi jotakin tyytymättömän oloisena. Hän otti luurin itselleen ja sanoi radioaalloille.

        - Häke kaksi-neljä-yksi voitko toistaa äskeiseen?

        - Etkai sä oikeesti kysynyt? 

        - Kaksi-neljä-yksi, Häke kuulee. Kuului radiosta. - Toistatko mitä kysyit? Tuliko oikealle kanavalle?

        - Täh? Sanoi Jaana hämmentyneenä ja vilkaisi minuun.

        - No ei sieltä oikeesti tullut mitään keikkaa. Rupesin nauramaan. - Mä vaan esitin.

        - Joo Häke, kaksi-neljä-yksi, ei mitään, unohda. Sanoi Jaana radioon.

        - Voi helvetti. Jaana tiuskahti minulle, hänen naamansa oli alkanut punottaa. Parin puuskahduksen jälkeen hän löysi kuitenkin sydämmestään tilaa anteeksiannolle ja väkinäisesti naurahti itsekin.

        - Joo. Olipa hauskaa.

Myhäilin tyytyväisenä. Olin riemastuttanut maailman tylsintä tehtävää nerokkuudellani.

Ajoin pienen kierroksen lähetystön ympäri ja palasin takaisin asemapaikallemme odottelemaan ajan kulumista. Kello oli vierähtänyt äskeisen jännittävän juonen seurauksena mukavasti eteenpäin.

Jaanakin jätti puhelimensa taskuunsa ja tuijotti poissaolevana ulos auton tuulilasista.

Vilkaisin sivupeiliin johon alkoi piirtymään meitä lähestyvä hahmo. Jo kaukaa havaitsi kulkijan olevan hieman hoippuen kävelevä mies. Mies eteni jalkakäytävää pitkin ja oli lopulta rinnallamme. Meidän molempien päät kääntyivät kohti miestä kun tämä taapersi automme vierestä. Seurasimme miehen liikkeitä, kun hän tarmokkaasti eteni katse vakaasti asfaltissa.

Päästyään reilun kymmenen metrin päähän meistä, mies pysähtyi. Tuijotimme häntä auton sisältä, kun hän kääntyi hitaasti meitä kohti ja virnisti. Hän nosti kätensä pystyyn ja näytti meille keskisormeaan.

        - No mitähän vittua. Jaana sanoi. - Ajappa ton äijän luo, niin mä kysyn mikä ongelma sillä on.

Työnsin taas D-vaihteen silmään ja polkaisin kaasua. Sain aikaan hieman uhkaavan eleen kaartamalla reippaasti miehen viereen. Mies seisoi Jaanan ikkunan vieressä tyytyväisen näköisenä. Jaana painoi ikkunan avausnapin pohjaan, sivulasi alkoi hitaasti laskeutumaan.

Mies oli nyt nenät vastakkain Jaanan kanssa, jonka huumorintaju oli jo aikaa sitten tämän yön osalta kulutettu loppuun.

        

        - Terve. Jaana aloitti. - Miten menee? Hän kysyi tiukalla äänensävyllä.

        - No terve, ihan hyvin! Mies vastasi iloisesti hymyillen.

        - Miksi sinä näytit meille keskisormea? Jaana meni suoraan asiaan.

        

        - Hä? No se oli vitsi. Mies hämmästeli.

    

        - Tulenko minä sinun työpaikalle vittuilemaan sinulle? Kysyi Jaana kysymyksen, jollaisia usein päiväkodin täti saattaa kysyä lapsilta.

        - Etkö sä ymmärrä leikkiä? Mä luulin että poliiseilla on hyvä huumorintaju. Mä arvostin poliiseja ennen, mutta en kyllä enää kun sä provosoidut! Sanoi mies tuohtuneena.

        - Kuule, sä voisit soittaa sun äidillesi ja pyytää sitä opettamaan sulle käytöstapoja niin ehkä ensi yönä sun ei tarttis yksin lähteä baaristakaan kotiin. Antoi Jaana viimein palautteen.

        - HAISTA VITTU! Oli miehen vastaus.

Keskustelu oli Jaanan osalta kuitenkin päättynyt ja hän nykäisi ikkunan viereisestä nappulasta, joka sai lasin hitaasti nousemaan ylös. Miehen suu kävi, mutta sanat alkoivat vaimenemaan lasin noustessa takaisin hänen ja Jaanan väliin. Joitakin pärskeitä miehen suusta kerkesi lentämään Jaanan päälle, ennen kuin lasin tarjoama roiskesuoja oli päässyt nousemaan kokonaan ylös.

        - Lähe vaan ajamaan, mennään takasin. Jaana sanoi.

Kääntelin rattia ja katselin sivupeilistä miestä joka huitoi ilmaa meitä kohti molempien käsien keskisormet pystyssä. Jatkoin taas pienen kierroksen lähetystön ympäri ja kun palasin takaisin lähetystön edustalle, mies oli jo häipynyt tiehensä.

Vielä lyhyt hetki odottamista, ennen kuin pääsisimme takaisin keikan ajoon. Jaana katsoi edessään olevalta tietokoneelta, että tehtävälle oli liittynyt partio 105. He näyttivät olevan tauolla Töölön kisahallilla.

Vilkuilimme valppaana näyttöä ja odotimme koska partion sijaintia tietokoneen näytöllä merkkaava pallukka lähtisi liikkeelle. 

Viimein se nytkähti! 

Pallukka eteni Mannerheimintietä etelään, kokoajan lähemmäs Kaivopuistoa. Näytti, että se olisi jo reilusti etuajassa paikalla. Mutta se tekikin yllättävän käännöksen, partio ilmeisesti pistäytyi kauppaan ostamaan eväitä.

Pallukka aloitti taas liikkumisen, nyt se oli jo aivan nurkan takana.

        

        - Sitten kun ne tulee tänne, niin lähe SAMAN TIEN ajamaan. Mun pitää päästä käymään huoltoasemalla vessassa. Jaana antoi toiminta ohjeita.

        - Okei. Vastasin.

Pidin katseeni naulattuna sivupeiliin. Nurkan takaa alkoi hiipien kasvamaan auton ajovalojen aiheuttama valokiila. Ja vihdoin, VolksWagen Transporterin keula paljastui risteyksen takaa ja auto kääntyi kohti meitä. Se ajoi taaksemme kadun varteen. Samalla minä työnsin turvavyön kiinni, nostin jalan jarrulta ja polkaisin kaasua, ehkä hieman rajusti. Renkaat pyörähtivät yhden kierroksen tyhjää, ennen kuin auto nytkähti liikkeelle.

Ajoin reippaasti Helsingin tyhjiä katuja kohti Eläintarhan huoltoasemaa. Se oli auki ympäri vuorokauden. Saavuttuamme perille, pysäköin auton nopeasti huoltoaseman etuoven viereen, minullakin oli kiire päästä helpotukselle. 

Vessassa lueskelin seiniin kirjoitettuja viestejä ja ilmoituksia.

Silmiini osui eräs jossa luki: 

"POLIISEJA SEKÄ LASIMIEHIÄ JA HOITOHENKILÖKUNTAA ARVOSTAN, KOSKA TÄMÄ YHTEISKUNTA ON MENOSSA PÄIN PERSETTÄ"

Tuijotin hetken viestiä, sen oli varmaankin kirjoittanut joku spurgu tai narkkari.

Sisäministeri oli omista sanoistaan saanut poliisiylijohtajan kiitokset ja aplodit.

Mutta vessan seinään kirjoittanut mies ei mitään. Paitsi ehkä sakot, jos olisi jäänyt kiinni.

Pesin käteni ja palasin autoon. Jaanaa ei vielä näkynyt.

Naisilla kestää aina.