Oppitunti elämästä – Enkö mä ole vieläkään kuollut?

Seisoimme kerrostalon rappukäytävässä, erään asunnon etuovella ja nuuhkimme postiluukun kautta ohjaajani Jaanan kanssa miltä sisällä haisee. Nenässä tuntui tuttu mutta melko vaimea kalman haju. Lisäksi luukusta näkyi, että oven eteen oli kerääntynyt mainoslehtisiä iso kasa. Katsoimme toisiimme ja Jaana tokaisi

        - Kyllä se aika selkeästi siltä haisee.

        - Niinpä. Vastasin ja nyökkäsin.

Rappukäytävässä seisoi myös kolmikymppinen nainen. Hän seurasi puuhiamme hermostuneena. Hän oli vähän aiemmin tehnyt ilmoituksen hätäkeskukseen. Hän ei ollut muutamaan päivään tavoittanut viisikymppistä äitiään. Äiti oli jo pitkään kärsinyt masennuksesta. 

        - Me käydään tarkistamassa asunto. Jaana sanoi naiselle. - Olisiko ehkä parempi, jos odottaisit tuolla ulkopuolella.

        - Jooh. Nainen vastasi jännittyneesti ja lähti ripeästi kipittämään rappusia alas ja ulos rappukäytävästä.

Kun rapun ulko-ovi kolahti kiinni Jaana otti käteensä naisen meille antaman asunnon avaimen ja varovaisesti avasi oven.

Oven takaa paljastui eteinen, jonka lattialla ja seinissä oli verta, joka oli jo kuivunut. Astuimme asuntoon sisään ja talloimme jalkoihimme mainoslehtisiä, jotka tarttuivat tahmean veren takia kengän pohjiin kiinni. Sisällä pistävän imelä hajukin alkoi tuntumaan voimakkaammin.

Nopean vilkaisun jälkeen näytti siltä, että verijäljet lattialla ja satunnaiset tahrat seinissä muodostivat vana kahden huoneen välille.

        - Mee sä tonne vasemmalle, niin mä katson tämän huoneen. Jaana sanoi.

        - Okei.

Tartuin varovasti pinsettiotteella oven kahvaan, koska sekin oli täysin kuivuneen veren peitossa. Raotin ovea, kasvoille tuulahti ensimmäisenä haju, joka sai aikaan yökkäyksen. Huone oli kylpyhuone, joka näytti aivan siltä, kuin siellä olisi teurastettu joku. Asunnon poikki kulkenut verivana näytti saaneen alkunsa kylpyammeesta. Amme ja sen viereiset seinät ja kylpyverho olivat veristen roiskeiden tahrimat. Vieressäni oli lavuaari, joka oli sekin täysin kuivuneen veren peitossa. Sen edustalla lattialla oli runsaasti veripisaroita. Lavuaarin yläpuolella olevassa peilissä oli myös pisaran muotoisia, sekä sormien jättämiä verisiä tahroja. 

Seisoin paikoillani ja koitin kurkistaa ammeeseen. Sydän alkoi hakkaamaan kovempaa kun näin mielessäni siellä makaamassa vainajan. Otin varovaisesti askelia lähemmäs ammetta. Mutta se oli tyhjä.

        - Samuli, tuu tänne. Kuului rauhallinen Jaanan ääni toisesta huoneesta.

Menin Jaanan luo, joka oli löytänyt makuuhuoneen. Huoneen sängyllä peiton alla oli ihmisen muotoinen möykky. Kasvot pilkistivät hiukan esiin peiton alta. 

        - Tuossa. Jaana sanoi ja osoitti sänkyä.

Katsoimme hetken hiljaa näkyä. Säpsähdin kun yllättäen hahmon silmät aukenivat ja katse kohdistui meihin.

        - Terve. Tässä on poliisi. Reagoi Jaana nopeasti muuttuneeseen tilanteeseen.

        - Moi. Kuului vaimean sopertava ääni.

        - Mitä täällä on tapahtunut? Jatkoi jaana.

        - Enkö mä ole vieläkään kuollut. Kuului vastaus samalla kun sängyssä makaava nainen laski peittoa yltään.

Nainen katsoi käsiään, joissa oli molemmissa ranteissa syviä haavoja. Kädet olivat veren peitossa, mutta veren tulo näytti olevan jo tyrehtynyt.

        - Me soitetaan sulle ambulanssi. Jaana sanoi, kun osat alkoivat loksahdella paikalleen. - Käy sä Samuli sanomassa sille naiselle, että sen äiti on elossa.

        - Okei. Vastasin ja lähdin ripeästi ulos asunnosta.

Kävelin portaita reippaasti pari kerrosta alas. Ajattelin että olisi tärkeää päästää ulkona odottava tytär nopeasti pois odottavasta epätoivostaan. 

Koitin muotoilla mielessäni miten kertoisin naiselle hänen äitinsä tilanteesta. Suuta kuivasi ja kurkkua kiristi, asia tuntui jännittävältä, vaikka uutisethan olisivat olosuhteisiin nähden aika hyvät!

Avasin rappukäytävän oven ja astuin ulos. Nainen oli oven vieressä ja katsoi minuun jäykällä, tuijottavalla ilmeellä samalla kun poltti tupakkaa.

No nyt pitäisi jotakin saada sanottua.

        - Sinun äitisi on elossa. Aloitin töksäyttäen, vaikkei kukaan ollutkaan ääneen lausunut sitä epäilystä mikä kaikilla varmasti oli. - Mutta hänellä on syvät haavat ranteissa. Ajattelin, että nyt olisi parasta olla kiertelemättä asiaa ja tokaista vain tärkeimmät pihalle.

        - Haavat ranteissa! Nainen kivahti vihaisesti.

        - Siis... Kyllä. Vastasin hämmentyneenä naisen reaktiosta. - Me olemme tilanneet tänne ambulanssin.

        - Vittu mä en kestä tätä! Nainen huusi melko kovaäänisesti ja heilautti käsiään. - Tää on koko ajan tätä ja mulla on omatkin lapset hoidettavana!

Nainen kuulosti turhautuneelta, väsyneeltä ja vihaiselta. Olin odottanut hänen ennemminkin helpottuvan tiedosta. Yritin vastata naisen reaktioon: 

        - No mutta sun äiti kuitenkin on hengissä ja kohta tulee ambulanssi viemään hänet hoitoon jos hän sieltä saisi jotain apua. Yritin keksiä jotakin toivon pilkahdusta tilanteeseen.

        - On se ollut hoidossa jo vaikka kuinka usein. Eikä se auta mitään! Jatkoi nainen purkaustaan.

        - No ehkä jos tällä kertaa saisi jotain parempaa apua. Sanoin, vaikka oikeasti olin sanaton, en vain halunnut jäädä mykkänä toljottamaan.

Parkkipaikalta saapui naisen mies luoksemme. Hän päästi minut pälkähästä menemällä halaamaan naisystäväänsä. Naisen vihan purkaus vaihtui itkuun. 

Jäin talon ulko-ovelle odottamaan ambulanssia, vähän sivummalle pariskunnasta. Onneksi ensihoito saapui nopeasti paikalle hälytysajossa. 

Ohjasin ensihoitajat asuntoon ja makuuhuoneeseen, jossa Jaana yhä keskusteli sängyssä makaavan naisen kanssa.

Ensihoitajat nopeasti tarkastivat naisen vitaalielintoiminnot, minkä jälkeen he siirsivät naisen kantotuoliin ja kantoivat hänet hissittömän kerrostalon portaat alas ja nostivat ambulanssiin.

Jaana keskusteli vielä ensihoitajien kanssa ja kertoi, että pihalla itkevä nainen oli potilaan tytär. Toinen ensihoitajista meni juttelemaan tyttären kanssa ja me nousimme partioautoomme. Tehtävä oli poliisin osalta ohi ja siirtynyt ensihoidon vastuulle.

Autossa Jaana avasi keskusteluaan naisen kanssa:

        - Se sanoi että se oli pari päivää sitten viiltänyt ne sen ranteet auki ja ottanut unilääkkeitä. Mutta olikin sitten pettymyksekseen herännyt niiltä unilta. Sitten se oli vielä joskus tänään varmaan käynyt vetämässä ne loput unilääkkeet. Ei se ihan enää tiennyt päivistä mitään. Se heräsi vasta kun me tultiin sinne.

        - Mä olin ihan varma, että sinne oli joku kuollut. Siellä haisi jo sen verran. Kerroin ajatuksistani.

        - Niin mäkin. Se oli se veri, joka siellä oli alkanut haisemaan. Jaana vastasi. - Se oli kyllä niin rajun näköinen se asunto, että mä jo ajattelin että siellä olis tapahtunut henkirikos. Hän jatkoi ja naurahti.

        - Se kylppärikin näytti niinkuin sinne olisi teurastettu joku eläin. Sanoin.

        - Mä en siellä käynytkään. Siinä on kiva siivous urakka, joutuukohan tytär sen siivoamaan... Jaana pohti.

Enpä ollut tullut ajatelleeksi sitä.

Tytär tuskin haluaa käydä siinä asunnossa enää ikinä.

Painoin rauhallisesti kaasua ja kaartelin pois lähiön kerrostalojen välistä autotielle. Yö vaikutti hiljaiselta, tehtäviä ei ollut jakamatta. Päätin ajella kohti Munkkiniemeä. 

Yöaikaan Munkkiniemen rannalta voi katsella Otaniemen korkeiden teknologiayritysten toimistotalojen valojen heijastelua tyynesti väreilevän meren pinnasta.

Ajelin rannan päässä olevalle parkkipaikalle, jossa näytti olevan auto parkissa. Ajelin rauhallisesti. Auton lasit näyttivät olevan huurussa. Käänsin auton parkkiin muutaman metrin päähän viereisestä autosta. Kaksi hahmoa näkyi huuruisten lasien läpi pälyilevän poliisiautoa. 

Auto käynnistyi ja ajoi ripeästi pois.

Toivottavasti emme keskeyttäneet mitään tärkeää.