Nopeita autoja, aseita ja vaarallisia tilanteita – Mutta kyllä suomalaisen miehen keho on kaunis

Avasin suojaliivin tarranauhan, joka piti liivin paikallaan käytön aikana. Kun vedin liivit pääni yli, kasvojani vasten löi lämmin, kostea ja ummehtuneen hien hajuinen aalto. Takana oli kuuma kesäpäivä ja ensimmäinen vuoro oikeissa töissä uudessa kenttäryhmässäni. 

Katselin liiviäni ja päätin ripustaa sen henkariin ja vaatekaapin oven ulkopinnassa olevaan koukkuun tuulettumaan. Liivin alla käyttämäni t-paita oli litimärkä, heitin sen myttyyn kaapin pohjalle.

Parin vaatekaapin päässä, samalla kaappirivillä, oli jo eläkeikää lähestyvä konstaapeli samoissa puuhissa. Olin nähnyt hänet aiemmin päivällä, mutta en enää muistanut hänen nimeään.

Hän oli seuraillut puuhiani hetken hiljaa ja päätti ryhtyä puheille.

      - Älä vaan luule, että täällä on aina tällaista. Ei tota hälytysajoa ajeta todellakaan päivittäin.

      - Ai niinkö? Eipä se haittaa vaikka olisikin. Vastasin reippaasti.

      - Kyllä tulee aika monta vuoroa, kun ei tapahdu yhtään mitään.

      - Okei.        

Samalla hänen penkille asettamansa virve-käsiradionsa särähti ja sieltä kuului hätäkeskuspäivystäjän ääni:

        - Häke kyselee partioita Oulunkylään. Mies soittaa ja kertoo, että naapurin parvekkeella joku ammuskelee ilmeisesti ilmakiväärillä.

Tunteja aikaisemmin aamulla olin saapunut ensimmäiseen käskynjakopalaveriin. Olimme muiden Helsingissä työharjoittelun aloittaneiden uusien nuorempien konstaapelien kanssa hajautuneet ja olimme nyt omillamme.

Olin reilusti etuajassa paikalla, varmuuden vuoksi. 

Menin huoneeseen, johon oli kehoitettu saapumaan kun ensimmäinen vuoro alkaa. Huoneessa istui tietokoneen takana ylikonstaapeli, joka nosti katseensa tietokoneesta kun avasin oven. Hän katsoi minua hetken, ennen kuin kysyi:

        - Mikä mies. Tiukka kysymys kaikui hetken tyhjässä huoneessa.

        - Samuli Rajamäki, mä olen tulossa työharjoitteluun. Vastasin.

En ollut ihan varma miten toimia, pitäisikö minun käydä kättelemässä häntä vai mennä istumaan. Otin pari askelta lähintä tuolia kohti, muutin mieleni ja kävelinkin ylikonstaapelin luo ja tarjosin kättäni.

Hän tarttui siihen ja ohjeisti minua:

        - Aloitukseen on vielä reilu vartti. Käy vaikka hakemassa kahvia, sun ohjaaja Jaana tulee varmaan kohta.

Palasin hetken kuluttua kahvikuppeineni huoneeseen, johon oli alkanut kerääntymään muitakin vuoron aloittavia konstaapelejä. Viimeisenä huoneeseen saapui reilu kolmikymppinen nainen, joka tuli luokseni kättelemään minua.

        - Sä olet vissiin meidän uusi harkkari? Mä olen Jaana.

        - Samuli. Vastasin samalla kun kättelin häntä. Olin hänen nimensä saanut tietää jo paljon aikaisemmin vielä ollessani koulussa, mutta vihdoin sain yhdistettyä nimen ja naaman.

Huoneen edessä istuva ylikonstaapeli alkoi käydä läpi vuoron yleisiä asioita ja tulevan päivän uhkakuvia ja muuta asiaa. Yritin pysyä kärryillä ja näyttää vakavalta kuunnellessani.

Palaverin päätyttyä Jaana tuli hakemaan minut mukaansa. Kävimme noukkimassa partioauton avaimet ja suuntasimme parkkihalliin. Jaana hyppäsi kuljettajan paikalle, hän oli suunnitellut ajavansa nyt ensimmäisessä vuorossamme. Hän varmisti, että osaan saada auton tietokoneen ja radion toimimaan, ennen kuin lähdimme liikkeelle.

Odottelimme parkkihallin nosto-oven nousemista, kun hätäkeskus jakoi jo meille kiireellisen tehtävän. 

        - Helsinginkatu 50, 033 aarnetehtävä. 

        - Tappelu ja tuo on tuttu osoite. Jaana totesi minulle. - Se on narkomaanien asuntola ja sinne pääset kyllä käymään vielä monta kertaa. Sinne ei pidä koskaan mennä yhdellä partiolla.

Tehtävälle liittyikin pian myös toinen partio oma-aloitteisesti. 

Olimme nopeasti ajaneet parin kilometrin matkan kohteeseen. Toinen partio olikin jo saapunut perille ennen meitä ja he odottivat meitä asuntolan ulko-ovella.

Jaana ajoi auton toisen poliisiauton perään ja nousimme ulos. Asuntolan henkilökunnan edustaja tuli avaamaan meille oven ja opastamaan meidät paikalle jossa oli tappelu käynnissä. 

Nousimme ensin hissillä oikeaan kerrokseen. Hissin ovien avatuessa alkoikin kuulumaan huutoa ja riitelyn ääniä. Työntekijä sanoi tappelun olevan mutkittelevan käytävän päässä oleskelutilassa.

Kävelimme reippaasti toisen partion perässä kohti ääniä, kunnes näimme edessämme rähisevän neljän hengen miesporukan. Meteli laantui nopeasti, kun miehet havaitsivat poliisin tulleen paikalle. Yksi miehistä kuitenkin käytti huomion siirtymistä poliisiin hyväkseen ja löi toveriaan nyrkillä takaraivoon.

Isku ei ollut kovinkaan voimakas, miehen pää nytkähti ja hän alkoi kiroilemaan. Mutta se sai kuitenkin edessämme olleen poliisipartion ryhtymään toimiin ja ottamaan lyöjää käsistä kiinni ja painamaan tätä alaspäin yrittäen saada hänet maahan. 

Tilanne näytti minulle tutulta, pääsisin näyttämään mitä osaan. Poliisit pitivät miestä käsistä kiinni samalla kun hän yritti tempoa ja riuhtoa niitä irti. Vartijana olin aiemmassa työssäni useinkin ollut vastaavan kaltaisissa tilanteissa, joten kyselemättä syöksyin mukaan painiin. 

Otin miestä jaloista kiinni ja nyt hän oli kokonaan ilmassa, poliisien kannattelemana. Laskimme hänet maahan. Pitelin edelleen jalkoja hallussa, kun toinen partio laittoi hänelle käsiraudat.

Lyhyen työnjakopalaverin jälkeen toinen partio lupautui ottamaan hoitaakseen miehen kuljetuksen Pasilan poliisivankilaan, sekä paperityöt. Heillä oli sovittu hetken päästä alkamaan viikkoliikunnat ja he pääsisivät siitä kätevästi lähtemään salille.

Palasimme ohjaajani kanssa autolle. Hän aloitti käymään edellistä tilannettä läpi.

        - Niin sä olit vissiin ollut aikaisemmin vartija?    

        - Juu niin olin. Silloin on saanut kyllä painia jo aikaisemmin ihan tarpeeksi.

        - Odota! Ohjaajani tiuskahti. En ollut kuullut oman puheeni takaa, että hätäkeskus oli taas alkanut etsimään partiota kiireiselle tehtävälle. Ohjaaja otti radion luurin käteen ja vastasi:

        - 205 voi ottaa suuntaa.

Vedin turvavyön kiinni, kun lähdimme taas ajamaan hälytysajoa, en tiennyt kylläkään minne.

        - Kuulitko tuon tehtävän? Ohjaaja kysyi.

        - Se meni ohi. Vastasin

        - Munkkivuoren ostarilta tuli pankista ryöstöhälytys. Meillä on sinne aika pitkä matka, mutta ei ole muitakaan partioita vapaana. Yleensä nuo kyllä paljastuvat vääriksi hälytyksiksi.

Pitelin kiinni oven yläpuolella olevasta "kauhukahvasta". Jaana ajoi hälytysajoa rauhallisen päättäväisesti.

Olimme jo melkein perillä, kun hätäkeskus ilmoitti, että kyseessä oli tälläkin kertaa vahinkopainallus ja ryöstöhälytys oli virheellinen. Jaana kytki hälytyslaitteet pois päältä ja sanoi:

        - Voitais mennä syömään, jos olisi hetki taukoa näiden keikkojen kanssa. Mentäiskö lounasravintolaan, vai onko sulla eväitä?

        - Mennään vaan. Vastasin, vaikka eväät olin varmuuden vuoksi ottanut mukaan ja jättänyt ne asemalle jääkaappiin.

Tauon jälkeen emme taaskaan olleet kerenneet kuin vasta nousta autoomme, kun hätäkeskus ilmoitti taas kiireellisen tehtävän ja kyseli mitkä partiot voivat liittyä tehtävälle.

Käpylässä oli parkkipaikalla nähty mies, jolla oli revolverin näköinen ase kädessään. Hän oli vaikuttanut uhitelleen toiselle miehelle ja poistunut tämän jälkeen läheisen kerrostalon rappukäytävään.

Liityimme tehtävälle. Pysähdyimme vähän matkan päähän kohteesta pukemaan yllemme raskaat suojaliivit. Ja ajoimme sitten nopeasti paikalle.

Paikalle oli saapunut ennen meitä koirapartio, he olivat kerrostalon ovella odottamassa. Ohjaajani otti autosta tukiaseen, eli konepistoolin ja minut hän ohjeisti ottamaan mukaan luodeilta suojaavan ballistisen kilven. Nappasin kevlar-levyjen palasista kootun korkean kilven vasempaan käteeni ja seurasin ohjaajaa koirapartion luo.

Koirapartio oli saanut oven rapun oven auki ja toinen heistä osoitti konepistoolillaan sisään rappuun ja huusi komentoja.

        - Poliisi! Pidä kädet näkyvillä ja mene maahan!

Ilmeisesti käskytyksen kohde sisällä totteli poliisin komentoja, koska hän lakkasi niitä huutamasta ja hän lähti etenemään sisään rappukäytävään parinsa ja räksyttävä koira kannoillaan. Ennen kuin pääsimme perille kuului vielä komento:

        - Laita kädet selän taakse!

Rapun lattialla makasi mies mahallaan, hän oli komentojen mukaan ristinyt kätensä selkänsä taakse. Koirapartion johtaja osoitti maassa makaavaa miestä aseellaan ja hänen parinsa piteli kiinni miehelle räksyttävästä poliisikoirasta.

        - Pistäkää sille käsiraudat! Sanoi tilannetta johtanut konstaapeli, samalla kun tähtäsi miestä.

Laitoimme ohjaajani kanssa miehelle käsiraudat ja aloimme tekemään turvallisuustarkastusta. Ohjaaja löysikin miehen taskusta pienen revolverin.

        - Ottakaa te toi kuljetukseen, kun meillä on toi koira. Nähdään Pasilassa.

Koirapartio oli Pasilan poliisivankilalla ennen meitä, he olivat menneet jo sisään odottamaan kun toimme kiinniotetun sisään, hän oli vielä käsiraudoissa.

Sisällä vankilan vartija tuli tekemään vielä tarkastuksen miehelle. Hän kävi miehen päällä olevat vaatteet läpi, ennen kuin pyysi ottamaan raudat pois.

Avasin raudat ja pistin ne takaisin kotelooni.

        - Ota pois nuo kengät ja anna takki vielä minulle. Sanoi vartija kiinniotetulle miehelle.

Mies alkoi aukomaan kenkiensä nauhoja ja otti ne jalastaan. Hän riisui takin ja jatkoi vielä riisumalla paitansa. 

Mies alkoi avaamaan housujensa vyötä ja nappeja. Purin hampaita yhteen ja nieleskelin väkisin ulos pyrkivää naurun pyrähdystä. Mies rupesi laskemaan housujaan, vilkaisin silmäkulmien alta muita tilanteessa olleita poliiseja, joiden ilme ei värähtänytkään. 

Lopulta mies tarttui alushousuihinsa ja veti nekin alas ja seisoi nyt edessämme täysin alasti. Vaivalloisesti onnistuin pitämään naamallani mielestäni vakavan ja ammattimaisen ilmeen. Hienovarainen tärinä ja pari naaman lihasten nykäystä eivät mielestäni olleet kovin havaittavia.

Mies seisoi odottavana, mutta ei lainkaan kiireisen oloisena keskellä turvallisuustarkastuspistettä. Eikä kukaan sanonut muutamaan sekuntiin mitään. Vartija rikkoi lopulta hiljaisuuden ja sanoi:

        - Pue vaan vaatteet takaisin päälle, ole hyvä.

Mies pukeutui yhtä verkkaisesti kuin oli riisuutunutkin. Minkä jälkeen vartija saatteli hänet selliin.

        - Suomalaisen miehen keho on kyllä kaunis. Tokaisi koirapartion johtaja, - Aina ilahduttaa päivää nähdä aidot kivekset.

Enää ei selvästi tarvinnyt yrittää "pitää pokkaa". Lakkasin patoamasta tunteitani sisälleni ja nauru tulvehti ulos sisältäni.

Koirapartion johtaja alkoi hymyillä, hän vaikutti ilahtuneen kun joku piti hänen letkautustaan hauskana. Hän katsoi minuun ja sanoi:

        - Sä olet vissiin uusi meillä? Sähän teet tästä ilmoituksen, se olis hyvää harjoitusta nuoremmalle konstaapelille.

        - Joo, niinhän se olisi. Vastasin reippaasti.

        - Juu, kyllä me voidaan tehdä ilmoitus. Ohjaajani yhtyi keskusteluun.

        - Mä kirjoitan meidän tiedot lapulle, niin voitte siitä kopioida ne siihen ilmoitukseen.

Koirapartio lähti matkoihinsa ja me siirryimme huoneeseen, josta löytyi tietokone ilmoituksen laatimista varten.

Istahdin tietokoneen ääreen ja käynnistin sen. Tylsissä paperitöissä menisi nyt varmaan loput vuorosta. Mutta olin tyytyväinen. Tällaista työtä olin aina toivonut pääseväni tekemään!