Missä kohtaa ihmisyys katoaa — Luokkaretki ruumiinavaukseen

Edessämme makasi alaston ruumis. Vielä muutama tunti aikaisemmin se oli ollut elossa. Koko luokka oli ahtautunut pieneen huoneeseen ja kuunteli vaiteliaana oikeuslääkäriä. Huone näytti tavalliselta kliiniseltä sairaalan huoneelta. Lääkäri puhui nopeasti ja monotonisesti monimutkaiselta kuulostavaa asiaa, puheessa vilisi useita lääkettieteellisen kuuloisia maallikolle hieman epäselviä termejä.

Olimme tulleet poliisikoululta luokkaretkelle, joka oli osa rikostutkinnan kurssin kuolemansyyntutkinnan osuutta. Tarkoitus oli perehtyä toimenpiteeseen ja kohdata vainaja, se olisi tulevassa työelämässä yksi tehtävä muiden joukossa.

Rikostutkinnan opettaja istui kulkuneuvon etuosassa ja antoi ohjeita siitä, kuinka odotti meidän toimivan kun saavumme perille. Hän oli kaljupäinen mies ja varmaankin raskaamman musiikin suuri ystävä, tai ainakin sellaisen vaikutelman sai hänen pitkästä parrasta, joka roikkui letitettynä hänen leuastaan. 

        - Sitten kun olemme perillä, niin tulkaa siistissä jonossa perässäni. Siellä on ahtaat tilat, niin koitetaan mahtua kaikki sisään. Ja ollaan reippaita, heillä on omat aikataulunsa ja he ovat olleet ystävällisiä, kun ovat suostuneet järjestämään meille tällaisen tilaisuuden.

Saavuimme pian perille ja seurasimme opettajaa sisään keskukseen, annettujen ohjeiden mukaisesti. Oikeuslääkäri tuli meitä vastaan ja vei meidät edelleen vielä pieneen toimenpidehuoneeseen, jonka keskellä oli pöytä, jolla makasi vainaja alastomana.

Lääkäri esitteli vainajan meille, hän oli ollut iäkäs mies. Kuolemasta oli kulunut alle vuorokausi. Lääkäri jatkoi, että poliisi oli löytänyt hänet edeltävänä iltana autostaan menehtyneenä. Autossa oli myös ollut itsemurhaviesti, johon mies oli kirjoittanut tekevänsä itsemurhan antamalla itselleen yliannostuksen insuliinia.

Vainaja makasi edessämme kalpeana ja kylmänä. Inhimillisestä muodosta vaikutti olevan jotakin poissa, hän näytti jotenkin vahamaiselta tai muistutti nukkea.

Viimeiset ajatukset ihmisyydestä karisivat kuitenkin nopeasti kun oikeuslääkäri ryhtyi työhönsä. Hän tarttui työkaluihinsa ja teki viillon vainajan päähän, minkä jälkeen rullasi nahan vainajan kasvojen eteen ja sai kallon näkyville. Seuraavaksi hän leikkasi kallon auki sirkkelin näköisellä työkalulla ja poisti aivot aivokopasta. Lääkäri saattoi todeta tai sanoa jotain, hänen rutinoituneen kliiniset toimenpiteensä olivat vieneet kaiken huomion eikä keskittymiskykyä jäänyt enää puheen rekisteröimiselle. Tuskinpa kukaan osasi suhtautua näkyyn kovinkaan viileästi, paitsi opettaja, joka kokeneena poliisina kävi katsomassa saman operaation opiskelijoiden kanssa monta kertaa vuodessa.

Nopean aivojen tutkimisen jälkeen lääkäri otti taas veitsensä ja leikkasi vainajan auki kuin vetoketjua vetämällä leuan alta alas sukupuolielimiin saakka. Hän venytti koko kehon auki ja irroitti rintalastan, minkä jälkeen kaikki sisäelimet olivat edessämme nähtävissä. 

Näkymä edessämme oli muuttunut niin merkittävästi, että ajatus vielä hetki sitten edessämme olleesta ihmisestä alkoi unohtumaan. Lääkärin työn seuraaminen ei tuntunut enää kovinkaan pahalta. Lähinnä mielenkiintoiselta ja jännittävältä. Vainaja ei näyttänyt enää todelliselta. Lääkäri irroitti kummallisen näköisiä elimiä yksitellen, tutki niitä hetken ja siirsi syrjään. Huoneessa alkoi kuulua puhetta, kommentointia ja kysymyksiä ja itsekin siirryin lähemmäs, jotta näkisin paremmin. Toimenpide kiinnosti myös opettajaa, joka seurasi lääkäriä niin tarkasti, että hänen nenänsä oli välillä melkein ruumiin sisällä.

Tilanne oli sen verran poikkeuksellinen, että kun lääkäri oli saanut ruumiinavauksen suoritettua loppuun ja oleelliset asiat tutkittua, en olisi lainkaan osannut sanoa, kuinka kauan toimenpiteessä meni. 

Aloimme tekemään lähtöä ahtaasta toimenpidehuoneesta. Huomasin, että vastapäätä oli ilmeisesti taukohuone, koska siellä oli laitoksen työntekijä syömässä eväsleipiään. Huoneet olivat ahtaan käytävän varrella, jossa oli toinenkin huone ruumiinavauksia varten, johon tuotiinkin juuri uutta vainajaa. Ohikulkiessani näin vainajan vain vilaukselta oven suusta. Se ei ollut lainkaan niin hyvin säilynyt kuin se, jonka ruumiinavausta olimme äsken seuraamassa. Vainajan väri näytti olevan muuttunut vihreäksi ja ruumis oli niin turvonnut, että siitä ei pystynyt erottamaan lainkaan kasvonpiirteitä, tai edes mitä sukupuolta hän oli ollut.

Haju täytti ahtaan käytävän sekunneissa, jota pitkin ahtauduimme hitaasti kohti uloskäyntiä. Nopeasti nenään hiipivä haju oli jotakin poikkeuksellista. Se muistutti mädäntyneen lihan hajua, mutta oli hyvin paljon voimakkaampi. Yritin hengittää vain suuni kautta, mutta kalman haju tunkeutui silti sieraimiini. Jonostamme alkoi kuulua yskähtelyä ja perimmäiset hoputtivat etummaisia liikkumaan, jotta pääsisivät käytävän pienestä ovesta ulos raikkaaseen ilmaan. Yritin pinnistellä, mutta lopulta puristin sormillani sieraimiani umpeen, sekään ei tuntunut juuri estävän nenän hajureseptoreja värähtelemästä. Montaa sekuntia ei kestänyt, että pääsin purkautumaan ulos käytävästä, mutta vielä oviaukossakaan en ollut varma onnistuisinko pidättämään kurkkuun asti noussutta oksennusta sisällä. Juuri ja juuri onnistuin, sain vedettyä henkeä ja huokaistua helpottuneena.

        - Huhhuh!

Pakkauduimme takaisin linja-autoon ja suuntasimme kohti poliisikoulua. Päivä alkoi olla päätöksessä ja seuraavana ohjelmassa oli päivällinen. Matkan aikana alkoi moni jo vaihtamaan kokemuksiaan äskeisestä ja puheen sorina oli kova.

         - Hyi helvetti se haju! Sanoi Janne ääneen varmasti kaikkien ajatuksen.

        - No niinpä. Ja vieläkin se tuntuu nenässä. Vastasin.

Haju tosiaan tuntui leijailevan ilmassa ja vaikutti aivan siltä kuin se olisi tarttunut vaatteisiinkin. 

Saavuimme koulun pihaan ja jatkoimme suoraan ruokalaan, tai ne jatkoivat, joilla oli vielä ruokahalua. 

Istahdin tarjottimineni pöytään ja otin siemauksen maitolasistani ja nyrpistin nenääni. Tuntui kuin nyt tämä maitokin maistuisi siltä, miltä siellä ruumishuoneella haisi. Siirsin sen sivuun, joisin tällä aterialla vain vettä.

        - Näittekö te ton opettajan tuolla? Kysyi Aaro ja nyökkäsi pöydän suuntaan, jossa istui rikostutkinnan opettajamme. - Huomaatteko? Hän jatkoi.

Päät pöydässä kääntyivät vaivihkaa nopeasti vilkaisemaan kohti Aaron osoittamaa suuntaa, mutta kukaan ei tuntunut pääsevän kärryille siitä mitä hän tarkoitti.

        - Ettekö te nähneet? Aaro kysyi vielä kun kukaan ei tuntunut ymmärtävän ja alkoi nauramaan. - Sillä ei ole enää partaa! Sen parta meni sen ruumiin sisään kun se meni siihen lähelle tuijottamaan ja nyt se on käynyt leikkaamassa sen. 

Käänsin katseeni uudestaan opettajan suuntaan ja totesin itsekin, että pitkä parta oli tiessään.