Ensimmäinen päivä – kun unelma on saavutettu

Matkapuhelimen herätyskello aloitti kimeän piipityksen, mikä pakotti liikahtamaan ja tavoittelemaan torkkupainiketta. Kello ei ollut varsinaisesti herättänyt minua, mutta ilmoitti sängyssä pyörimisen ajan päättyneen. Hieroin kirveleviä silmiäni, pää oli kipeä ja olo hutera. Toisin sanoen olin krapulassa. Kello oli jo reilusti yli puolen päivän. Edellisyön pitkiksi venähtäneet läksiäisjuhlat painoivat tämän päivän tunnelmaa. Olin tänään lähdössä kohti Tampereen Hervantaa, huomenna alkaisivat opintoni poliisiammattikorkeakoulussa.

Revin itseni ylös sängystä ja tallustin pieneen keittiönurkkaukseeni keittämään kahvia, siitä piti tehdä vahvaa ja sitä tarvittaisi tänä aamuna paljon. Järkevän alkoholin käyttäjänä olin varannut jääkaappiin riittävästi jaffaa kehon uudelleen nesteytystä varten. Retkahdin sohvalle jaffapulloni kanssa odottamaan kahvin valmistumista ja katselin mitä mainoksia televisiolla olisi tarjolla. Huomasin aivan käteni ulottuvilla kulhon, jossa oli joitakin eiliseltä yli jääneitä perunalastuja. En ollut lainkaan nälkäinen, mutta järkeilin mielessäni, että nämä hieman jo pehmenneet sipsien muruset tarjoaisivat keholleni sen tarvitsemaa energiaa ja mineraaleja. Kauhoin muutaman kourallisen arvokkaita ravinteita suuhuni ja tunsin niiden voimistavan uupunutta kehoani ja virkistävän hajanaista mieltäni.

Kahvi oli viimein valmista, kaadoin siitä kupillisen itselleni ja sekaan hieman maitoa. Ei enää kauaa kunnes isäni saapuisi hakemaan minua ja veisi minut Tampereelle Hervantaan, missä viettäisin seuraavat kymmenen kuukautta. Otin siemauksen kahvistani ja irvistin – kitkerää ja vahvaa, mutta tehokasta, juuri niinkuin pitikin. Olin jo pakannut tarvitsemani tavarat hyvissä ajoin, nyt siitä tulisi tuskin mitään.

Isäni saapui viimein ja lähdimme ajelemaan hiljaa kohti Hervantaa. Matka kesti parisen tuntia, kunnes  saavuimme poliisikoulun parkkipikalle. Nousin autosta ja kävin pääsiäänkäynnillä sijaitsevasta turvavalvomosta kuittaamassa itselleni koulun alueen, sekä tulevan asumukseni avaimet. 

Kävelin sisään koulun aluetta ympäröivän aidan portista ja näin edessäni vanhoja kerrostaloja, joissa pystyi jo kaukaa päättelemään olevan keskivaikeita sisäilmäongelmia ja hieman hometta.

Seisahduin hetkeksi. Tämä oli se paikka, johon olin jo kauan haaveillut ja vihdoinkin päässyt kovien ponnisteluiden jälkeen. 

Muistin kun postiluukkuni oli kilahtanut ja sisään eteiseen oli tippunut kirjekuori poliisiammattikorkeakoululta. Vapisevin käsin olin nopeasti repäissyt sen auki, jotta saisin helpotuksen jännitykseen.  "Sinut on valittu poliisin perustutkintoon" olin nopeasti silmäillyt kirjeestä. Luin rivin vielä pariin kertaan varmistuakseni, että olin ymmärtänyt varmasti oikein, ennen kuin juhlistin valintaa "JES!" huudahduksella. 

Mutta nyt päällimäinen tunne olikin "mitä helvettiä minä täällä teen?". Tunnelma oli jokseenkin sama, kuin silloin kun aloitin varusmiespalvelukseni ja saavuin joukko-osastoon. Silloin kuitenkin olin siitä innoissani, mutta nyt en välttämättä enää kuitenkaan jaksaisi kokea samaa enää uudestaan.

Ehkä edellisen päivän juhlinnalla oli osuutta asiaan, mutta kylmät väreet aaltoilivat läpi kehoni. 

Raahustin matkatavaroideni kanssa kohti taloja, etsin oikean rapun ja sieltä minulle osoitetun huoneiston. Avasin oven ja silmäilin, miltä sisällä näyttää. Huoneisto oli tarkoitettu neljälle henkilölle, siellä oli kaksi kahden hengen solua ja oleskelualue. Olin ensimmäinen uusista asukkaista, joka saapui paikalle. Huoneisto oli sisustettu muutamalla harmaalla laitokseen sopivalla huonekalulla, muunmuassa tuhoutumattoman näköisillä "nojatuolilla" ja "sohvalla".  

Kävin varaamassa sängyn solusta itselleni ja nakkasin matkatavarani kaappiin, menin olohuoneen puolelle ja rojahdin istumaan tuoliin, jossa oli mahdoton saada mukavaa asentoa. Muistin, että olin unohtanut kahvimaidon kotonani jääkaappiin, se saisi nyt muhia siellä melkoisen tovin...

Odottelin muiden opiskelun aloittaneiden tulevien koulutoverieni, sekä kämppäkaverieni saapumista paikalle, kun huomasin, että seinään oli kiinnitetty televisio – se toi lohtua mieleeni. Avasin töllöttimen ja rupesin katselemaan, mitä mainoksia näin illalla olisi tarjolla. Ehkä tämä koettelemus ei aivan vastaisikaan armeijaa.