Ryhmätyö poliisikoulussa — voittaako kova vaivannäkö vai sujuva yhteistyö

Yleisen poliisiopin tunnilla saimme tehtäväksi muodostaa ryhmät. Saimme ryhmäytyä itsenäisesti, joten olimme onnistuneet kokoamaan unelmien tiimin. Tiimin jäsenet eivät niinkään olleet valikoituneet koulumenestyksen perusteella, ennemminkin päinvastoin. Ryhmän vahvuuksia oli yhteistyökyky ja seuramiestaidot. 

Ryhmätehtävän aiheeksi meille annettiin takaa-ajo ja toimenpiteestä luopuminen. Takaa-ajosta luopumista on joskus harkittava, esimerkiksi silloin, kun sivullisten turvallisuus vaarantuu.

Ensimmäisellä ryhmätyön valmistelu tunnilla olin ottanut puheenjohtajuuden ja esittänyt ehdotuksen:

        - Mun mielestä me tehdään tämä niin vähällä vaivalla, kuin vain ikinä mahdollista! Aloitin puheeni. - Silloin me voidaan käyttää tää aika johonkin hyödylliseen. Esimerkiksi lihaksiemme voimistamiseen, tai aerobisen kapasiteettimme lisäämiseen.

Ehdotukseni sai kannatusta ja se hyväksyttiin yksimielisesti! Janne ehdotti lisäksi aplodeja erinomaisesta ideasta ja johtajuudesta. Hän alkoi taputtamaan ja huudahti:

        - Eläköön!

Muu ryhmä liittyi lyhyisiin suosionosoituksiin.

Otin aplodit vastaan vaatimattomasti päätäni kallistaen ja aloimme jakamaan erilaisia vastuualueita keskenämme pystyäksemme toimimaan tehokkaasti. Ismo esittäisi valmiin ryhmätyön luokalle, Aaro haastattelisi asiantuntijan, Janne tekisi powerpoint esityksen ja minä etsisin kuva ja videomateriaalia esitystä varten. 

Matti oli seurannut työnjakoa hiljaa. Hänen omaatuntoaan oli kai alkanut kalvamaan välinpitämätön suhtautumisemme ryhmätyön tekemiseen. Hän halusi ottaa vapaaehtoisesti hoitaakseen kaikkein suurimman työn, eli varsinaisen kirjallisen tuotoksen.

        - Mä hoidan sen sitten kunnolla. Hän teroitti. - Mutta ei teidän tarvitse siinä auttaa. Ei mua haittaa tehdä sitä.

Kun työnjako oli suoritettu, siirtyi keskustelu koskemaan horisontissa siintävää työharjoittelua. Hetken jutustelun jälkeen huomasimme, että tällä erää olimme uurastaneet tarpeeksi ja jatkaisimme työskentelyä ensi kerralla. Kahdesta työaikaan varatusta tunnista oli jäljellä vielä noin puolitoista. Olisi hyvin aikaa urheilulle. 

Lähdimme porukalla kävelemään ryhmätyöluokasta kohti soluasuntojamme. Koulun käytävän varrella toisessa ryhmätyötilassa oli toinen "unelmatiimi" työskentelemässä. Tähän ryhmään oli kerääntynyt kaikki opintonsa ja arvosanansa hyvin vakavasti ottavat kokelaat. Heillä oli selvästi tavoitteena saada tästäkin kurssista kiitettävä numero. Ja sen takia hekin olivat varmasti hyvin tyytyväisiä siitä, että saivat olla keskenään. Jokainen heistä olisi varmasti saanut hermoromahduksen meidän ryhmässämme. Jätimme heidät puurtamaan sillä välin kun itse menimme omiin puuhiimme.

Matti suuntasi suoraan omaan soluunsa ja sulkeutui sinne työstämään kirjoitelmaa. Siihen hän ei ollut ryhmätyötilassa pystynyt keskittymään. 

Minulla oli ohjelmassa lenkkeilyä. Työharjoitteluun pääseminen edellytti kuntokokeiden läpäisyä, joissa oli juostava kolme kilometriä pururadalla viiteentoista minuuttiin. Se ei tulisi onnistumaan ilman valmistautumista.

Aaro tuli kanssani juoksemaan. Maastavetokilpailu oli jouduttu päättämään, kun hän liukastunut kevään viimeisillä jäillä heittäessään lumipalloa. Hän oli laskeutunut kätensä päälle, johon oli tullut hiusmurtuma. Lääkäri oli kieltänyt häneltä maastavedon toistaiseksi.  

Seuraavana päivänä istuimme ryhminemme lounaspöydässä, tulevat oppitunnit sai taas käyttää ryhmätehtävän työstämiseen. Muutkin ryhmät olivat alkaneet pohjustaa työskentelyä ruokailemalla omissa pöydissään ryhmiensä kesken. Matti kertoi, että oli saanut kirjallisen tehtävän jo aika hyvälle mallille edeltävänä iltana.

Viereisessä pöydässä istui taas luokkame suorittajien ryhmä. He keskustelivat kovaäänistesti ja tiukkaan sävyyn, heillä näytti olevan erimielisyyksiä tehtävän hoidosta. 

        - Kattokaa nyt noita, ne vaan riitelee. Kommentoi Ismo vaimealla äänellä naapuripöydän tapahtumia.

        - Jep. Ja mä juttelin eilen Saaran kanssa. Janne liittyi mukaan keskusteluun. - Se sanoi, että ne ei saa mitään aikaiseksi, kun Markku haluaa kokoajan päättää kaikesta kaiken.

        - No kuulostaa kyllä ihan Markulta. Totesi Aaro.

Lounastauon jälkeen siirryimme ryhmätyötilaan. Meillä oli suhteellisen selvät sävelet, kuinka toteutamme ryhmätyön. Kukaan ei yrittänyt olla toista parempi, eikä toisaalta ketään haitannut jos jollakin toisella oli vähemmän tekemistä. Itse tutkiskelin youtubea ja etsiskelin löytyisikö sieltä hyviä takaa-ajoviedoita. Ismolla ei ollut mitään tekemistä, hän lueskeli tietokoneelta iltapäivälehtien uutisia ja pelaili kännykällään.

Janne valmisteli Matin eilen illalla vapaa-ajallaan tekemän kirjallisen työn pohjalta PowerPoint dioja. Matin työ ei ollut vielä valmis, mutta runko oli jo niin selkeä, että siitä Janne sai lähes valmiin diaesityksen pakettiin.

Aaro oli keksinyt, että helpoin tapa hoitaa asiantuntijahaastattelu olisi haastatella Ismoa "nimettömänä asiantuntijana". Ismo ei tainnut edes tajuta, että Aaro kirjasi ylös vastauksia samalla kun kyseli Ismolta mielipiteitä erilaisista takaa-ajotilanteista ja kannattaisiko niissä luopua toimenpiteestä.

        - No kannattasko sun luopua takaa-ajosta, jos joku moottorin vikavalo syttyy. Kuuntelin sivukorvallani Aaron kysymyksiä.

        - No ei todellakaan! Vastasi Ismo. - Ois tosi noloa asemalla selitellä, että rupes pelottamaan joku pikkuvika.

Aaro alkoi naureskelemaan ja jatkoi haastattelua:

        - No entäs jos partiokaverilla tulee huono olo ja se laattaa?

Mietin, että osasikohan Aaro oikeasti edes lukea tai kirjoittaa. Hän toisaalta oli yksi niistä miehistä, joka kykenisi selviytymään kaikista elämän haasteista pelkällä voimalla, kunhan saisi kätensä taas kuntoon.

Siirsin huomioni takaisin omaan työskentelyyni, eli YouTubeen, josta olin löytänyt kiinnostavan takaa-ajovideon.

Kukaan ei stressannut, mutta homma eteni. Alkoi näyttää siltä, että olimme saaneet työn lähes valmiiksi jo nyt, vaikka sen tekemiseen oli varattu vielä useita oppitunteja. 

        - Mä vielä vähän parantelen tota kirjoitusta. Sanoi Matti. - Ei sitä vielä voi palauttaa, kun koko ensiviikkokin on varattu tälle työlle.

Vihdoin koitti päivä, jolloin ryhmätyöt esitettiin. Ensimmäisenä vuorossa oli ryhmä, jonka arvosanojen keskiarvo hipoi vitosta ja jolta luonnollisesti siitä syystä odotettiin parasta suoritusta. Ryhmän jäsenet siirtyivät jäykästi luokan eteen. Kukaan ei näyttänyt siltä, että olisi nauttinut olostaan huomion keskipisteenä. Esitelmän he pitivät esiintyen jokainen vuorollaan. Aihe oli poliisin voimankäyttöoikeus kiinniottotilanteessa. Esitelmä oli nopeasti ohi, eikä se herättänyt juurikaan tunteita. Mutta esitys oli asiallinen ja selkeä. Opettaja palkitsi suorituksen arvosanalla 4/5.

Viimeisenä vuorossa oli meidän ryhmämme ja Ismo asteli luokan eteen. Matti tuli vielä hänen seurakseen ja moraaliseksi tueksi. Ismo oli omien sanojensa mukaan valmistautunut esitelmään unohtamalla siitä kaiken, koska siten hän voisi elää yhdessä yleisön kanssa. Opettaja seurasi tarkkaavaisesti kun Ismo karismaattisesti luki PowerPoint dioja ja keksi lennosta päästään kuvaavia esimerkkejä.

Viimeisen projektorin seinälle heijastaman dian vaihtuessa Ismo otti tiukan katsekontaktin opettajaan. Hän kertoi loppuhuipennuksen omaisesti, kuinka takaa-ajotilanteessa saattaa kytkeytyä päälle niinsanottu metsästysvaisto ja poliisi voi alkaa tavoittelemaan ikäänkuin "sulkaa hattuunsa" ja siksi toimenpiteestä luopuminen on suuri teko. Samalla hän teki kädellään hitaan liikkeen, kuin olisi pistänyt mielikuvituksellisen sulan mielikuvitukselliseen hattuunsa, ylläpitäen intensiivistä katsettaan opettajaan.

        - Aaahhhh. Opettaja hengähti kuuluvasti.

Ismo teki vielä lyhyen yhteenvedon, ennen kuin päätti esitelmöinnin ja palasi Matin kanssa paikalleen istumaan.

Opettaja tuli luokan eteen ja antoi palautteen esityksestä.

        - Luettuani kirjallisen osuuden, olin varma, että tästä työstä ei voisi antaa arvosanaksi kuin korkeintaan kolmosen. Hän sanoi kriittisesti - Mutta nyt tämän esitelmän jälkeen, minun on annettava numeroksi nelonen! Hän jatkoi yllättyneesti ja antoi äänestään kuulua ylpeyden.

Opettaja kehui kuinka hienosti Ismo oli osannut selittää haastavaa asiaa, hän vielä erikseen mainitsi kuinka loistava kielikuva "sulka hattuun" ele oli ollut. Asiantuntijahaastattelu oli ollut opettajasta myös erinomainen.

        - Ja en ollut nähnytkään tätä videota! Opettaja muisti myös minun osuuteni teoksesta. - Se oli oikein hyvä. Mistä te sen olette löytäneet?

Otin kiitokset vastaan ja kerroin tutkineeni internettiä ja löytäneeni videon siten.

        - Mutta tosiaan. Ensikerralla ehkä voisitte hieman panostaa myös kirjoittamiseen. 

Vilkaisin Mattia, jonka suu oli hieman raollaan ja kasvoilla epäuskoinen tuijotus.

Oppitunti ja koulupäivä päättyi. Menimme suoraan ruokalaan ja kokosin kasan jonkinlaista perunalaatikkoa lautaselleni. Tunnelma oli iloinen, kun valikoimme ruokalasta sopivaa pöytää. Opettajan ylistyssanat olivat yllättäneet meistä jokaisen, tavoite oli kuitenkin vain suoriutua tehtävästä ja päästä opinnoissa eteenpäin.

        - Sä vedit kyllä todella hyvin! Sanoin Ismolle naurahtaen kun istahdimme ruokapöytään.

        - Miun salaisuus on, että mitä typerämmän asian mie keksin, niin sitä tärkeämpi se on sanoa! Ismo paljasti. - Ja se pitää aina sanoa mahdollisimman vakavalla äänellä ja yrittää pitää pokkaa.

        - Mutta Matti ois voinut vähän yrittää! Sanoi Janne vihaisesti Matille. - Siis yrititkö sä pilata meidän esitelmän?

        - Ei helvetti. Sanoi Matti. - Mä olin ainoa, joka yritti ottaa tän vakavasti kun te vaan pelleilette. Hänkin alkoi nauraa. - Eihän tää voi olla todellista!

        - Ajatteletko sä yhtään, miten pahalta Samulistakin tuntuu? Jatkoi Janne. - Samuli oli hirveellä vaivalla etsinyt kivan videon netistä ja sun takia se meinas saada huonomman arvosanan! Onneks opettaja sentään kehui Samulia.

        - Sun ei Matti pitäisi olla noin itsekäs, tämä on ryhmätyö! Sanoin vakavasti kun liityin mukaan Jannen heittoon.