Koulusta todellisuuteen — Mustavalkoisesta harmaan sävyihin

Poliisiauton radio räsähti hereille:

        

        - Häke kyselee partioita 131 aarne tehtävälle Kannelmäkeen. Ilmoittaja katselee parvekkeeltaan, kun mies leikkaa polkupyörän lukkoa rikki.

        - Sä voisit ottaa meille ton tehtävän, ollaan aika lähellä. Ohjaaja sanoi minulle. - Sano sinne radioon että 204 kuittaa.

Poimin radion mikrofonin, painoin tangenttia ja toimin ohjaajan antamien ohjeiden mukaan. Samalla hän kytki hälytyslaitteet päälle ja alkoi kiihdyttää. Aloin kiihdytyksen seurauksena painumaan syvemmälle istuimeeni ja yritin kuunnella hätäkeskuspäivystäjän antamia lisätietoja tekijän tuntomerkeistä:

    

        - Ilmoittajan mukaan mies on epäsiistin näköinen, hänellä on mukanaan urheilukassi, jossa näyttää olevan työkaluja.

        - 204 kuittaa. Vastasin taas ja olin tyytyväinen, koska mielestäni onnistuin kuulostamaan ammattimaiselta.

Oli kesäinen perjantai iltapäivä ja ensimmäistä kertaa kentällä. Meitä oli kolme nuorempaa konstaapeliä sulloutuneena Volkswagen Transporteriin, lisäksi kokenut ylikonstaapeli istui poliisiauton ratissa ja toimi meidän ohjaajanamme. Itse olin etupenkillä ja harjoittelin ajoneuvon tietokoneen käyttöä. Pari kurssikaveriani istui pakettiauton välitilassa. Olimme celsius-valmiudessa, eli hätäkeskus ei jakaisi meille tehtäviä, vaan ohjaaja valikoisi sopivia tehtäviä tehtävälistalta. 

Kannelmäen lähiö ei ollut minulle vielä laisinkaan tuttu. Ohjaaja ajoi päättäväisesti ja reippaasti. Hän kytki hälytysäänet pian pois, jotta ei paljastaisi tekijälle että olemme kohta hänen luonaan. 

Auton vauhti sai minut risteyksissä kallistumaan sivulle ja painautumaan ovea vasten. Nopea kiihdytys taas nytkäytti minut uudelleen vasten selkänoja. Pidin katseeni tiessä ja välillä vilkuilin sivuikkunoista tarkkaavaisesti ulos tutkiakseni ympäristöä. Yritin tehdä havaintoa kaduilla liikkuvista ihmisistä, jos joku heistä vastaisi annettuja tuntomerkkeja.

        - Tuossa. Sanoi ohjaaja samalla kun nopeasti osoitti sormella viereisellä parkkipaikalla pyörätelineen viereen kyykistynyttä miestä.

Ohjaaja ajoi auton miehen vierelle, joka nyt vasta huomasi meidät. Nousin nopeasti ulos autosta. Olin miettinyt ajomatkan aikana miten toimisin, mutta nyt jo unohtanut suunnitelmani. Mies oli parin metrin päässä ovesta ja katsoi minuun hölmistyneenä kun nousin ylös.

        - Poliisi. Sanoin. Jotain senkaltaista oli muistaakseni opetettu sanomaan. Kävelin miehen viereen ja kysyin: - Mitäs sä oikein teet.

Kaksi kurssikaveria nousi myös ulos autosta ja tulivat vierelleni. Mies ei vieläkään sanonut sanaakaan.

Ohjaaja kiersi samalla auton toiselta puolelta miehen luokse ja tarttui häntä vasemmasta kädestä kädestä. Seurasin perässä ja tartuin itse miehen oikeaan käteen.

        

         - Oletko sä täällä pyörävarkaissa? Kysyi ohjaaja ja otti tilanteessa johtajuuden.

Mies oli vähän aikaa hiljaa. Hän kai mietti mielessään miten pääsisi tilanteesta kiemurtelemaan irti. Mutta luopui lopulta, kun ei tainnut keksiä selityksiä sille, miksi oli työkalujen kanssa leikkaamassa polkupyörän lukkoa rikki, hän sanoi:

        

        - Tää on mun pyörä!

        - Ai niinkö? Naurahti ohjaaja samalla kun tunnustellen tutki miehen taskuja. Seurasin ohjaajan esimerkkiä ja aloin tutkimaan miehen oikean puolen housun taskuja.

        - Missä sun avain on? Ohjaaja jatkoi keskustelua. - Ja onko sulla mitään terävää taskuissa?

        - No ei oo mitään, ei ainakaan pitäis olla mitään neuloja.

Olin löytänyt miehen taskusta matkapuhelimen ja sen lisäksi paperimytyn ja tupakan tumppeja. Laitoin ne kaikki huolellisesti reisitaskussani olevaan muovipussiin. Siten kuten vastaavia tilanteita harjoitellessa oli opeteltu tekemään. Ohjaaja antoi pussiini laitettavaksi vielä löytämänsä avaimen, linkkuveitsen, sekä muutaman kolikon. Hän taisi jättää paperimytyt ja tupakantumpit miehelle, tai sitten miehellä oli tapana säilyttää niitä vain oikean puolen etutaskussaan.

Talutimme miehen poliisiauton takatilan luo ja laitoimme hänet sinne sisään. Ohjaaja antoi minulle miehen henkilökortin ja pyysi minua tarkistamaan koneelta miehen tiedot ja etsintäkuulutukset samalla, kun vielä itse keskusteli miehen kanssa.

Nousin autoon paikalleni ja syötin tietokoneelle tietoja. Nenäni eteen lävähti miehen nimi ja osoite, sekä voimassaoleva ajokielto. Hänellä oli myös kymmeniä rikoksia taustalla, nopealla vilkaisulla huumausaineen käyttörikoksia ja omaisuusrikoksia. Sekaan mahtui myös jokunen pahoinpitely, kortitta-ajoja ja rattijuopumuksia. Mies oli lisäksi etsintäkuulutettu rikoksesta epäiltynä varkauteen.

Ohjaaja nousi autoon ja sanoi:

        

        - Te ootte aika varovaisia. Ottakaa vaan reippaasti kiinni jos tulee jotain tollaisia.

Ajelimme rauhalliseen tahtiin kohti Pasilan poliisiasemaa ja suoraan poliisivankilan aidatulle pihalle. Veimme miehen tarkastuspisteelle, jossa vartija tarkasti hänet, otti haltuun muovipussini ja keräili loputkin tupakan tumpit pois taskuista. Sen jälkeen vartija saattoi hänet kiinniottotilaan. 

Ohjaaja jäi valvomoon juttelemaan vartijoiden kanssa ja ohjeisti meitä tekemään rikosilmoituksen vahingonteosta. Minulla oli kunnia toimia kirjurina, kun kirjasimme vakavana henkilötietoja järjestelmään ja kirjoitimme tapahtuman kuvauksen.

Hetken päästä ohjaaja tuli katsomaan mitä olimme saaneet aikaiseksi.

    

        - Juu ihan hyvä. Ei tähän ihan näin paljoa yksityiskohtia tarvitse välttämättä kirjoittaa. Ei se haittaakkaan. Mutta laitetaan se vain eteenpäin tutkintaan.

Hyppäsimme taas porukalla autoon ja ohjaaja kuljetti meidät ruokatauolle läheiselle huoltoasemalle. Sinne tuli myös liikennepoliisin partio. Illaksi oli suunnitteilla pitää puhallutusratsioita ympäri Helsinkiä.

        - Me voitas alottaa tuolta Kontulasta. Sieltä tulee aivan varmasti vastaan rattijuoppo. Liikennepoliisin konstaapeli sanoi. - Mennään ruoan jälkeen siihen Kontulantielle, lähelle ostaria.

        - Tehdään niin. Ohjaaja vastasi.

Kohta olimmekin Kontulan tiellä, liikenteenohjausliivit päällä. Aurinko oli laskemassa ja oli alkanut hämärtää, kun liikennepoliisit pysäyttelivät autoja. Niitä kertyikin välillä jonoksi asti ja me harjoittelijat kävimme puhalluttamassa kuljettajia. Se tuntui melko tylsältä aikaisempaan hälytysajoon verrattuna ja olisin mielummin ollut hoitamassa uusia hälytystehtäviä.

Ilta pimentyi nopeasti ja ohjaaja muistutti varomaan askelia liikenteen seassa, ettemme itse päätyisi liikenneonnettomuuden uhriksi. Välillä kauempana Kontulantiellä näkyi valon välähdyksiä,  kun meidät ohittanut auto antoi pitkillä valoilla varoituksen toisille liikenteenkäyttäjille edessä odottavasta liikenneratsiasta. 

Minulle oli tullut taas asiakas vastaanottamaan poliisipalvelua. Auto näytti olevan viron rekisterikilvissä. Kulkiessani auton edestä kohti auton ovea vilkaisin kuljettajaa. Hän vaikutti olevan kolmikymppinen mies. Toisella etupenkillä näytti istuvan taaperoikäinen pieni tyttö. Mies laski ikkunansa alas ja vaikutti jännittyneeltä. Hän liikkui hermostuneesti ja kasvoilla oli huolestunut ilme.

Tarjosin alkometrin pillin kohti hänen kasvojaan, nyt jo melko rutinoituneena kymmenien puhallutusten jälkeen, ja sanoin:

        - Pitkä rauhallinen puhallus. Mä sanon kun voi lopettaa.

Mies imaisi pillistä nopeasti siten että siitä kuului suhaus. Tajusin mitä mies yritti ja sanoin;

        - Puhalla vain. Ei sille enää mitään voi.

Mies vilkaisi minuun vakavana ja puhalsi pilliin. Painoin napista, joka aloitti alkoholin mittauksen ilmasta. Jännityin kun alkometrin numerot alkoivat vilistää yhä suuremmiksi samaa tahtia sykkeeni kanssa. Ensimmäinen rattijuoppo! Ja vielä ennen muita kurssikavereitani! Tuntui kuin olisin saavuttanut jonkin virstanpylvään ja olin heitä kokeneempi.

Mitähän minun nyt pitäisi tehdä. Yritin olla vakavan näköinen, kun tuijotin alkometrin lukemaa, vaikka se oli jo lakannut nousemasta. Promillejen määräksi se oli mitannut 1.12, ei aivan törkeän rattijuopumus, mutta kuljettaja oli selvästi päihtynyt. Keksin lopulta sanoa:

        - Sammuta vaan auto ja anna avaimet mulle.

Mies totteli pää painuksissa, sanaakaan sanomatta. Otin avaimet ja menin ohjaajan luokse näyttämään alkometrin lukemia.

        - No eihän siinä kauaa kestänytkään! Kontulaan voi kyllä luottaa! Ohjaaja sanoi ja taisi itsekin vähän innostua, kun hiljaiseen vuoroon tuli jotakin säpinää.

Mies ja hänen nuori tyttölapsensa otettiin liikennepoliisin autoon kuljetusta varten. Miehen oma auto siirrettiin pois ajoväylältä viereiselle parkkipaikalle. Minkä jälkeen ajoimme taas kohti Pasilaa.

Poliisiasemalla mies puhallutettiin vielä tarkkuusalkometrillä, se olisi todellinen ja oikeudessa pitävä mittaustulos hengitysilman alkoholipitoisuudesta. Tulos oli laskenut nyt 0.91 promilleen, rikosnimike varmistui perusmuotoiseksi rattijuopumukseksi.

Liikennepoliisin konstaapeli ja ohjaaja keskustelivat keskenään, samalla kun me harjoittelijat hääräsimme paperitöiden kimpussa.

        - Pitäisköhän tosta tehdä lastensuojeluilmoitus? Se ajelee kännissä lapsi kyydissä.

        - Ehdottomasti. Missähän lapsen äiti on? Ohjaaja tuumaili.

Liikennepoliisi meni jututtamaan virolaista miestä, joka puhui hyvää suomea, vaikkakin selkeällä virolaisella aksentilla. Mies kertoi, että on eronnut lapsen äidistä ja tällä viikolla oli äidin vuoro pitää lapsesta huolta.  Lapsen äiti oli soittanut miehelle aikaisemmin illalla. Mies oli puhelusta kuullut, että äiti oli ollut aivan humalassa ja vaikutti olevan jossakin baarissa ryyppäämässä. 

Äiti oli lopulta sanonutkin puhelimessa että on vain käymässä jossakin Kontulan ostoskeskuksen pubissa tervehtimässä ystäviään. Mies sanoi, että nyt ei ollut ensimmäinen kerta kun näin oli käynyt ja lopulta hän oli sopinut äidin kanssa, että hän hakee lapsen luokseen.

Mies kertoi, että oli itsekin kotona juonut jonkin verran alkoholia ja tiesi että oli vähän humalassa. Mutta hänen oli ollut pakko lähteä hakemaan lasta luokseen. 

        - Sun ois pitänyt ottaa taksi! Sanoi liikennepoliisi. - Mitä jos sä olisit ajanut kolarin ja sun lapsi on kyydissä? Ja vielä etupenkillä.

        - Nii ois, mutta see on nii kallis. Mies vastasi pää painuksissa.

Olin keskittynyt ilmoituksen kirjaamiseen, mutta kuuntelin sivukorvalla keskustelua. Isä vaikutti mielestäni vilpittömältä, kun hän kertoi yrittäneensä toimia parhaan mukaan. Ja hänen seurassaan lapsella olisi sentään ollut joku pitämässä hänestä huolta.

Samaan aikaan ohjaaja soitti lastensuojeluun ja kertoi tilanteesta. Lyhyen keskustelun päätteeksi heiltä päätettiin tulla paikan päälle, koska lapsi pitäisi sijoittaa kiireellisesti jonnekin, missä hänen hyvinvoinnistaan voitaisi pitää huolta.

Odotella ei tarvinnut kovin kauaa, kun kaksi sosiaalityöntekijää oli jo poliisiaseman oven takana. Toinen heistä otti lapsen syliinsä ja toinen kertoi isälle, että lapsi viedään tilapäiseen sijoituspaikkaan. Isä ei yrittänyt vastustaa toimenpidettä, mutta yritti pyytää että saisi viedä lapsen kotiin:

        - “Mä ei normaalisti ikinä ryyppää, ku laps on kotona. Mutta ny mä olin jo juonu, ku sain teada, et äiti oli läinud baariin. See ei ole ensimmäinen kerd ja mun piti tehä jotaki.

        

        - Mutta emme me voi antaa sinun hoitaa lasta. Sinä olet niin humalassa ja olet ajanut autoakin humalassa lapsi kyydissä.

Pieni muutaman vuoden ikäinen lapsi oli alkanut ymmärtämään isän huolesta, että jotakin vakavaa oli tapahtumassa. Hän oli alkanut itkemään kovaan ääneen, eikä isän sanoja enää kuullut itkun alta. Isä meni lapsensa luokse ja yritti puhella hänelle rauhoittavasti viron kielellä. Mutta lapsi jatkoi itkuaan sosiaalityöntekijän sylissä. Lapsen itkun täyttämä huone hiljeni, kun poliisiaseman ovi jysähti kiinni sosiaalityöntekijöiden poistuessa. 

Hiljaisuuden rikkoi tulostin. Se surahteli ja rasahteli kun se väsyneesti alkoi työntämään ulos sisuksistaan juuri valmiiksi saamaamme määräystä väliaikaisesta ajokiellosta. Vanha tulostin ei ollut jaksanut puskea paperia aivan kokonaan ulos, vaan se piti vielä varovaisesti nyhtää ulos koneiston sisältä hieman rypistyneenä.

Otin paperin käteeni tulostimesta ja menin antamaan sitä tiedoksi virolaiselle isälle. Mies ei vaikuttanut juuri kuuntelevan minua kun kerroin mitä se merkitsee ja annoin ohjeita kuinka valvottua ajo-oikeutta voisi hakea.

Päästyäni selonteon loppuun ohjaaja tuli vielä kertomaan miehelle, että hänen ajokortti ja auton avaimet jäävät poliisin haltuun. Hän saisi avaimet takaisin jutun tutkijalta, kun tulee käymään kuulusteluissa. Mutta ajokortin vasta, kun ajokielto päättyy.

Ojensin paperit miehelle, joka tuijotteli niitä tyhjällä katseella, eikä sanonut mitään. Tältä erää viranomaisten toimenpiteet olivat päättyneet ja kerroin miehelle, että hän pääsee lähtemään kotiin.

Mies nousi ylös ja saatoin hänet aseman ovelle. Kun avasin oven, hän ryhdistäytyi ja suoristi selkänsä. Hän lähti hitaan päättäväisin askelin leuka pystyssä ja paperit kourassaan kävelemään kohti viereistä raitiovaunupysäkkiä.

Meilläkin oli vuoro jo loppumassa ja nousimme vieressä odottavaan poliisiautoomme. Lähdimme ajamaan kohti aseman parkkihallia. Matkalla ohitimme raitiovaunupysäkin, millä mies nyt istui ja tuijotti kiskoja pitkin ja odotti, koska seuraava raitiovaunu saapuu hänet noukkimaan kyytiinsä.