Poliisitaktiikka – teorian ja todellisuuden rajalla

Seisoskelimme aikaisin aamulla ulkona koulun ovien edustalla ja valmistauduimme ensimmäistä orientoivaa poliisitaktiikan oppituntia varten. Oli alkutalvi, aamuisin oli jo vähän pakkasta. Opinnot olivat edenneet odotettuun "nelos-jaksoon", joka sisälsi voimankäyttöä, ammuntaa ja nyt ensimmäistä kertaa taktiikkaa, sekä muita odotettuja aiheita. Aikaisemmat kurssit olivat olleet intensiivisiä lakipykälien pänttäämistä, yleisen poliisitoiminnan perusteita, sekä lainopillisen tulkinnan harjoittelemista.

Päivä oli alkanut hyvin. Minulle ja monille uusille luokkakavereilleni oli muodostunut tavaksi päivittäin koulun jälkeen suunnata poliisikoulun urheiluhallille. Ensin pelailemaan pallopelejä, seuraavaksi tatamille painimaan tai nyrkkeilemään ja lopuksi vielä kuntosalille nostelemaan painoja. 

Aaron kanssa olimme havainnee, että meillä oli yhteinen mielenkiinnon kohde, eli maastaveto. Ja nopeasti meille kehittyikin vakavamielinen kilpailu siitä, kumpi jaksaa nostaa isomman määrän rautaa ilmaan. Kilpailu oli tasaväkistä ja yleensä johdossa olija vaihtui aina viikoittain. Tänään olin tyytyväinen, sillä edeltävänä päivänä olin onnistunut vetämään maasta oman henkilökohtaisen ennätykseni ja samalla ohittanut Aaron ennätyksen, sekä päässyt johtoon. 

        - Tarviitko apua ton sun repun kantamisessa? Naljailin Aarolle. - Näytät vähän heikolta.

        - Hehheh. Katotaan ensi viikolla kuka on heikko! Hän vastasi.

Jatkoimme jutustelua, pyrin ottamaan itselleni edullisesta kilpailuasetelmasta kaiken irti, niin kauan kun sitä vain kesti. Kohta kuitenkin opettaja saapui paikalle ja kutsui meidät sisään luokkaan aloittamaan oppitunnin.

Tämän päivän aiheena oli käydä läpi taktiikka termin merkitystä, sekä käydä vapaamuotoista keskustelua ja herätellä ajatuksia aiheesta. Lyhyestihän taktiikka tarkoittaa niitä menetelmiä ja toimia, joilla päästään tavoitteeseen. 

Opettaja ohjasi keskustelun alkamaan perusasioista, kuten siitä, kuinka partion tulisi asemoida itsensä suhteessa kohdehenkilöön, tai vaikkapa asunnon oveen, kun ollaan aikeissa mennä sisään. 

Keskustelu eteni poliisin tyypillisiin tehtäviin ja erilaisiin teoreettisiin, mutta mahdollisiin tilanteisiin joissa ei välttämättä ollut selkeää oikeaa tai väärää toimintatapaa. Juttelimme erilaisista kiinniottotilanteista, kotietsinnöistä ja takaa-ajoista. Opettaja kertoi omia kokemuksiaan ja välillä katselimme havainnollistavia videoita. 

Yhdellä videolla opettaja vastasi kysymykseen, kannattaako takaa-ajotilanteessa käyttää asetta pakoautoon. Videolla näkyi kun vanhaan auton romuun ammuttiin satoja reikiä erilaisilla aseilla ja kun patruunat olivat loppuneet, auto starttasi täysin normaalisti ja lähti ongelmitta liikkeelle.

Välillä mielikuvitus otti luokassa vallan ja teoreettisuus muuttui ennemminkin absurdiudeksi. Esimerkkitilanteet alkoivat eskaloitumaan Hollywoodmaisiksi. 

        - No mitäs sitten jos patruunat loppuvat? Kysyi vieressäni istuva Ismo tarkentavia toimintaohjeita tilanteeseen, jossa partio on tulitaistelussa joutunut piiritetyksi.

        - Kannattaa säästää viimeinen patruuna itseä varten. Vastasi kouluttaja takaisin samalla asenteella, kuin millä kysymys oli esitetty.

Seuraavaksi opettaja esitti tilanteen, missä poliisia uhataan ja vaaditaan luopumaan aseesta. Tilanne on siinä pisteessä, että uhkaaja osoittaa poliisia aseella päähän, eikä kysymystä ole mahdollista kiertää jollakin nokkelalla konstilla. Vastausvaihtoehdot olivat ainoastaan joko luopua aseesta tai kieltäytyä siitä.

Luokasta kuului kommentteja ja perusteluja molempien vaihtoehtojen puolesta. Luopumisen kannalla olijat olivat sitä mieltä, että ei tulisi provosoida uhkaajaa ja että aseesta luopuminen voisi laukaista tilanteen. Luopumisen vastustajat pohtivat, että ilman asetta poliisi olisi täysin uhkaajan armoilla ja siksi aseesta luopuminen tarkoittaisi käytännössä kuolemantuomiota.

Keskustelu laantui pikkuhiljaa, kun kaikki ajatukset ja näkökulmat oli saatu ilmoille. Opettaja otti taas puheenvuoron ja alkoi kertomaan tarinaa eräästä työvuorostaan.

Hän kertoi olleensa silloin töissä Helsingissä "Roban" eli Helsingin keskustan kenttäjohtoalueella yövuorossa. Tehtäväksi oli tullut mennä selvittämään, miksi yhdestä vuorossa olevasta partiosta ei ollut kuulunut mitään. Opettajan partio oli etsiskellyt pitkin pimeitä ja tyhjiä Helsingin katuja, niiltä suunnilta, mistä viimeisin sijaintitieto kadonneesta partiosta oli. Vihdoin lyhyen ajan kuluttua kaivattu poliisiauto löytyi Tehtaankadulta.

Luokaan oli laskeutunut keskittynyt hiljaisuus kun jokainen kuunteli tarkkaavaisesti opettajan sanoja, eikä kukaan keskeyttänyt enää hänen puhettaan näsäviisailla kommenteilla.

Opettaja jatkoi, että lähestyessään autoa oli huomannut sen vieressä makaavan liikkumattomana kaksi hänen työkaveriaan. Lähestyttyään heitä hän huomasi, että molemmat olivat elottomia, heitä oli kumpaakin ammuttu päähän. Siinä hetkessä oli ollut täysin epäselvää, mitä oli tapahtunut ja ensimmäinen asia, mikä oli noussut mieleen, oli että tekijä saattoi olla yhä lähellä ja valmiina ampumaan. 

Tilanteesta käynnistyi suuri operaatio, jonka tuloksena muutaman päivän kuluttua otettiin kiinni Sten Christensen epäiltynä poliisien murhasta. Tutkinnassa selvisi, että hän oli aseella uhkaamalla vaatinut poliiseja luopumaan aseistaan, minkä jälkeen hän oli käskenyt poliisit polvilleen ja teloitustyyliin ampunut molemmat.

Muutama vuosi valmistumiseni jälkeen samankaltainen vaatimus esitettiin uudelleen poliisipartiolle Porvoossa. Partio oli houkuteltu syrjäiselle paikalle väärällä hätäpuhelulla. Poliisipartio oli saatu yllätettyä ja heitä oli uhattu aseella osoittamalla, sekä vaadittu luopumaan omista aseistaan. Tällä kertaa poliisin vastaus oli ei. Partion molemmat jäsenet selvisivät hengissä, vaikkakin kumpikin haavoittui tekijän luodeista.

Oppitunti vierähti nopeasti ja pääsimme pitämään lounastauon koulun ruokalaan. Luento oli herättänyt ajatuksia ja pöytäkeskustelut pyörivät edelleen aiheen ympärillä.

        - Aika mielenkiintoinen tunti. Sanoi Matti.

        - Oli aikamoinen se opettajan esimerkkikeikka. Yhtyi Ismo Matin näkemykseen.

Lounaan jälkeen koulupäivä jatkui ammunnalla. Lukituissa lokeroissa säilytimme henkilökohtaisia Walther P99Q merkkisiä pistoolejamme, jotka olivat tulleet korvaamaan aikaisemmin käytössä olleet Glockit. Haimme aseemme ja otimme vastaan pari rasiaa patruunoita ja asetuimme riviin ampumaradalle. Eteemme oli valmiiksi asetettu maalitauluja.

Kouluttaja tarkisti järjestelmällisesti tuttuun tapaan hallussa olleet aseet ja lippaat, ennen kuin antoi määräyksen ladata tietty määrän patruunoita harjoitteen suorittamista varten.

Laskeskin hiljaa mielessäni patruunoita, kun työnsin niitä lippaaseen. Patruunat napsahtelivat paikoilleen yksitellen, kunnes viimein pääsin kymmeneen saakka. 

Vedin pistoolini ulos kotelosta, työnsin napakasti lippaan sisään pistoolin kahvassa olevalle paikalleen. Tartuin vasemmalla kädelläni kiinni pistoolin päältä, sen luistista ja vetäisin reippaasti sitä taaksepäin. Ase piti metallisia ääniään kun mekanismin nappasi patruunan lippaasta ja työnsi sen patruunapesään.

Pistooli oli nyt ladattu ja vaarallinen. 

Laitoin sen huolellisesti takaisin koteloon, ennen kuin otin varalippaan kotelostaan ja aloin lipastamaan myös siihen toiset kymmenen patruunaa.

Aseen käsittely ja ampuminen on aina tuntunut minusta kuin meditoinnilta. Keskittymällä samoihin toistuviin liikkeisiin saa päästettyä irti ajatuksistaan. Ja mitä tyhjempi mieli on, sitä sulavampaa ja parempaa on myös tekeminen. Liikeradoista tulee luontevampia ja nopeampia, tähtäyksestä helppoa, liipaisimen puristamisesta tasaista ja vakaata. Kaiken sen seurauksena osumat maalitauluun ovat tarkempia.

Lattiaan oli piirretty viiva, mikä ilmaisi etäisyyden maalitauluista olevan viisi metriä. Tänään harjoiteltiin nopeita laukauksia, siten että ase vedetään kotelosta ja ammutaan laukaus maalitauluun. Osuman ei tarvinnut olla tarkka, kunhan luoti osui maalitauluun. Kouluttajalla oli laite, joka antoi äänimerkin aloittaa toiminta, sekä äänimerkin, kun aikaraja oli kulunut umpeen. Teimme harjoitteita ja kouluttaja kiristi aikarajaa muutaman laukauksen välein.

Nopeita laukauksia ampuessa ei pysty rakentamaan täydellistä suoritusta. On luotettava lihasmuistiin ja siihen että liikerata on kunnossa. Tarkkaan tähdättyyn laukaukseen ei ole aikaa, vaan laukaus pitää ampua piippulinjaa pitkin tähdäten. Jos toimintaa joutuu miettimään on jo myöhässä – opettajan äänimerkki vingahtaa korvissa ja laukaus jäi ampumatta.

Harjoitteen alkaessa sujua, lisäsi kouluttaja haastetta. Otimme muistiinpanovälineet käteen ja opettaja maalasi skenaarion, jossa yllättäen kesken muistiinpanojen kirjoittamisen syntyy hätävarjelutilanne, kun kohdehenkilö ottaa esiin veitsen ja hyökkää poliisin kimppuun. Muistivihko ja kynä pitää tiputtaa äänimerkistä, joka simuloi veitsen havaitsemista, minkä jälkeen on vedettävä ase esiin ja ammuttava laukaus. Aikaa on vähän, koska viisi metriä on lyhyt matka.

Jatkoimme erilaisia teemaan liittyviä harjoitteita, kunnes patruunat loppuivat. Ja patruunoiden loputtua loppui oppituntikin. Kouluttaja tarkisti taas kootusti kaikkien aseet ja lippaat, ennen kuin pääsimme sulkemaan ne takaisin lukkojen taakse ja syömään päivällistä. 

Sen jälkeen olikin taas vuorossa päivän kohokohta, eli suunta kohti urheiluhallia! Tänään taisi palloilulajina olla koripallon vuoro. Sitten pikku painit tatamilla ja toivottavasti Aarolla ei vielä tänään ollut vuorossa maastavetopäivä, että saisin vielä nautiskella "mave-kuninkaan" tittelistä hieman kauemmin.