Kuinka rakennetaan työyhteisö, joka kestää mitä vain – pelin nimi: resilienssi

Istuimme Pasilan poliisiaseman auditoriossa. Paikalla oli kokoontunut tutkintaryhmämme, tai ainakin he joilla oli työvuoro. Olimme aloittamassa poliisilaitoksen kustantamaa, ulkopuoliselta taholta tilattua resilienssikoulutusta.

Koulutukseen oli päätetty hakeutua, koska työyhteisössä oli havaittu olevan ongelmia. Työteho oli pudonnut. Sen näki syyteharkintaan saatettujen juttujen määrästä. Pahoinvointi näkyi lisääntyneinä sairaspoissaoloina ja tulehtuneena ilmapiirinä. 

Ongelmiin oli ajateltu ratkaisuksi kehittää työyhteisön resilienssiä ja sitä toivottiin nyt käynnistyvältä koulutukselta. Suomen kielellä resilienssi tarkoittaa kykyä säilyttää toimintakyky erilaisissa työelmän haasteissa ja tilanteissa. Koulutus lupasi antaa työkaluja, joilla voisi parantaa omaa henkilökohtaista, sekä ryhmän yhteistä "resilienssiä". Koulutuksia järjestettiin säännöllisesti ja työryhmät saivat niihin hakeutua.

Nyt oli kurssin ensimmäinen päivä ja se alkoi keskustelutilaisuudella, jossa tutustuttiin tulevaan ohjelmaan. Jokaisen piti vuorollaan lyhyen puheenvuoron ja esittäytyi, sekä kertoi, mitä toivoi kurssilta. Itse tapojeni mukaan murahtelin jotakin ympäripyöreää, jotta puheenvuoro siirtyisi nopeasti seuraavana vuorossa olevalle Kallelle. Kalle oli aina positiivinen, mutta ei hänelläkään ollut paljoa sanottavaa tällä kierroksella.

Kun vuoro tuli ryhmänjohtajallemme Riitalle, hän aloitti sanomalla:

        - Meillä on tosi hyvä ryhmä ja työilmapiiri. Minä en ole koskaan ollut yhtä hyvässä työpaikassa töissä. On tosi harmi, että meille on tullut näitä ongelmia. Minä uskon, että ne johtuvat siitä, että on tulossa organisaatiomuutos. Ryhmämme ollaan lakkauttamassa ja se aiheuttaa nyt ahdistusta työntekijöissä.

Kommentti oli melko ironinen, sillä yksi työyhteisön jäsen ei ollut tullut paikalle, koska oli ottanut sairaslomaa, mielestäni melko ilmeisistä syistä.

Muistelin viimeviikon tapahtumia, kun ylikonstaapelien huoneesta oli kuulunut Sinin kimeä huuhdahdus:

        - Perkele! 

Ja lässähdys, joka kuulosti siltä, kuin iso pino papereita olisi paiskattu lattialle.

En ollut koskaan aikaisemmin kuullut yleensä niin tyynen rauhallisen Sinin kiroilevan. Huudahduksen jälkeen hän oli marssinut työpisteelleen ja sanaakaan sanomatta ottanut henkilökohtaiset tavaransa ja poistunut työpaikalta. Eikä häntä näkynyt nyt tänäänkään koulutuksessa. Hän oli ilmeisesti ottanut sairauslomaa. 

Mietin, että nyt olisi ollut oiva tilaisuus ottaa puheeksi Riitan käytös. Mutta en ollut varma, että Sini olisi itse halunnut sitä, tuskin hän haluaisi pyytämättään ylimääräistä huomiota. Riitta olisi vielä saattanut keksiä konstin siirtää vastuu Sinin niskoille ja syyttää häntä epäasiallisesta sairasloman pitämisestä. Tai keksiä jonkin muun epävirallisen keinon rankaista häntä, keksimällä ylimääräisiä tai epämieluisia töitä hänelle. Tai sitten minusta olisi tehty syntipukki ja valehtelija, enhän edes täysin tiennyt, mitä oikeasti oli tapahtunut.

Päätin pelata varman päälle ja antaa asian olla.

Minja kuitenkin tarttui Riitan kommenttiin:

        - Kyllä. Hän sanoi. - Minua ainakin vaivaa paljon se organisaatiomuutos.

        - Se varmasti aiheuttaa meissä monessa stressiä. Liittyi myös Katariina aiheeseen.

Keskustelu organisaatiomuutoksen aiheuttamista huolista jatkui, kunnes oli kahvitauon aika. Suuntasin kuppeineni ulos ottamaan pienen happihyppelyn. Kalle tuli seurakseni ja hänellä vaikutti olevan jotakin asiaa.

        - Et Samuli ikinä arvaa mistä se tänään mulle valitti! Hän taisi tarkoittaa ryhmänjohtajaa kun innoissan alkoi kertomaan tapaustaan.

        - No mitä? Ilmaisin olevani kuulolla.

        - Muistatko kun eilen tulin juttelemaan sulle siitä yhdestä "keissistä", kun sä istuit siinä teidän huoneen sohvalla?

        - Muistan tottakai.

        - Siinähän kävi silloin tutkinnanjohtaja, Laura, kertomassa sitä jotain asiaa siitä sun tutkimasta jutusta.

        - Juu, kyllä mä muistan.

        - Niin tänään heti aamusta toi Riitta pyysi mut sen huoneeseen. Ja se rupesi tylyttämään mua, että työajalla ei saa istua sohvalla.

        - Mitä ihmettä? Kysyin ja aloin nauramaan.

        - No juujuu. Mä en taaskaan ole tehnyt mitään ja saan huudot sun tekemisistä! Hänkin alkoi nauramaan.

        - Hah hah. Vedin välillä henkeä ja sanoin: - No kyllä sua kieltämättä on varmasti hyvä nuhdella. Mutta se ei sitten uskaltanut tulla mulle valittamaan. Ja jatkoin naurua.

        - Syyttäkää vaan kaikki Kallea. Hän sanoi kuten aika monesti aikaisemminkin. - Ja mieti. Laura ei itse voinut sanoa mitään silloin kun kävi siellä teidän huoneessa. Hymyili vain ja esitti mukavaa.

        - Niinpä. Ei se ikinä itse sanokaan mistään, se laittaa aina jonkun muun hoitamaan likaisen työn. Ja mehän vielä keskusteltiin ihan työasioista!

Jatkoimme jutusteluamme vielä hetken, ennen kuin palasimme takaisin auditorioon jatkamaan koulutusta.

Seuraavan oppitunnin aihe oli keskustella toimista, millä jokainen voisi lisätä omaa henkilökohtaista resilienssiään ja helpottaa stressiä.

Kurssin vetäjä kertoi, että liike on hyvä tapa purkaa stressiä ja suositteli esimerkiksi tanssia.

        - No sittenhän meidän on tehtävä tanssihuone toimistolle! Innostui Lauta

        - Joo. Sehän voisi olla kahvihuoneessa! Liittyi Riitta mukaan ideointiin Lauran kanssa.

        - Hah hah. Laura ratkesi nauramaan. - Ajatelkaahan! Kun minäkin kävisin aina käräjien jälkeen hieman tanssimassa!

Nauruun liittyi yksitellen yksi jos toinenkin paikalla olijoista, kunnes melkein jokainen otti osaa riemukkaaseen ilon pitoon. Itse pysyin vaiti. Minja vilkuili kysyvästi minua kohti  ja lopulta kysäisi.

        - Eikö Samulilla ole hauskaa?

Murahdin vain, mutta en kyllä usko että kellään muullakaan oli "hauskaa" naurusta huolimatta. Vaikkakin esihenkilön vitseille nauraminen olisi helppo tapa kerätä pisteitä.

Koulutuspäivän loputtua saimme mukaamme vielä materiaalia, johon voisimme vapaa-ajallamme perehtyä. Otin paperinipun mukaani ja pääsin viimein lähtemään kotiin.

Seuraavana päivänä istahdin kahvihuoneeseen palkitsemaan itseäni ahkeruuskahveilla. Paikalle oli jo saapunut muitakin uurastajia ja yritin päästä sisälle käynnissä olleeseen keskusteluun.

        - Siis kuulitteko mitä se Laura sanoi? Kysyi Katariina - Siis oikeasti ruvettaisi tanssimaan täällä!

        - No niinpä! Liittyi Minja keskusteluun. - Ruvetaan joo tanssimaan kaikki, sillä ne ongelmat ratkeaa.

Keskustelu ja kritiikki voimistui, kunnes Riitta asteli kahvihuoneeseen raskain askelin ja jysähti penkkiin istumaan ja toi mukanaan viileän hiljaisuuden, joka piteni lyhyestä kiusalliseen. Hiljaisuus oli jo lähes epäilyttävää, kunnes Katariina avasi taas pelin:

        - Onko sinne koppiin tullut ketään? Ja ohjasi keskustelun turvallisemmalle alueelle. - Tarvitseeko jonkun ruveta hommiin?

        - Ei, rauhallista on. Vastasi Riitta.

Kuuntelin hetkisen aikaa juttelua työasioista osallistumatta siihen, kunnes olin saanut kahvini juotua ja tarpeeksi sosiaalisuutta työpäivääni, joten palaisin työpisteelleni.

Vilkaisin vieressäni nököttävää sohvaa ja mietin, mitä Laura mahtaisi sanoa jos seuraavalla kerralla huoneeseen tullessaan hän näkisi minut tanssimassa keskellä lattiaa. Tai oikeastaan mitä Laura mahtaisi käskeä Riitan sanoa Kallelle, jos minä tanssisin työajalla. Ja kyllähän minä tiesin, ettei siitä hyvä heiluisi, paras jättää tanssit tanssimatta, Kalle on saanut kärsiä jo tarpeeksi.

Sitten Sini saapui huoneeseen, tänään hän oli jo palannut sairauslomaltaan. Päätin vähän udella edellisen viikon tapahtumia:

        - Mitä se Riitta silloin viimeviikolla teki?

        - Äh. No se juttu on hoidossa. Hän vastasi hieman vastahakoisen oloisena. - Olemme sopineet, että pääluottamusmies tulee selvittämään sitä asiaa huomenna.

        - Otitko sä sen takia saikkua? Jatkoin vielä uteluani.

        - Kuka semmoista väittää? Sini kivahti. - En tietenkään! Minulla on nivelrikko, joka aina välillä alkaa vaivaamaan. Kuka tuollaista oikein puhuu? En minä halua, että minua ruvetaan pitämään minään saikuttajana.

        - No ei kukaan sellaista väitä, minä vain ajattelin... Laannuttelin kiihtynyttä jutustelua ja palasin töitteni pariin, asia ei selvästikään kuulunut minulle.

Seuraavalla viikolla olimme taas palanneet resilienssikoulutuksen pariin. Tällä kertaa oli menossa viimeinen koulutuspäivä ja loppuhuipennuksena kaikki koulutukseen osallistuneet ryhmät laativat oppimastaan lopputyön, joka sitten esitettäisi muille ryhmille.

Lähisuhdeväkivallan ryhmä oli jakaantunut kahteen oppimisryhmään. Katariina eniten äänessä olevana oli onneksi keksinyt, että voisimme tehdä isolle paperiarkille mindmap kaavion, jossa oli erilaisia stressinpurku menetelmiä, joita oli koulutuksessa käsitelty. Se kuulosti tavalta hoitaa esitys poliisin toimintaa ohjaavan "vähimmän haitan periaatteen" mukaisesti ja sopi siis minullekin paremmin kuin hyvin.

Pidimme esitelmämme nopeasti ja ytimekkäästi, saimme hiljaiset ja väkinäiset taputukset yleisöltä, mutta urakka oli nyt meidän osaltamme ohi.

Sitten tuli Lauran, Riitan, Minjan ja Kallen ryhmän vuoro pitää oma esitelmänsä. Minja nosti esiin heidän taiteilemansa teoksen. Siihen näytti olevan piirretty muumihahmoja ja jokaisen kohdalle oli kirjoitettu lähisuhdeväkivaltaryhmän työntekijän nimi. Ylikomisario Laura oli tietysti muumimamma. Katariina sai olla Vilijonkka ja Minja Pikku-Myy. Kalle oli nimetty Hemuliksi ja niin edelleen. Samulia ei osunut taideteoksessa silmään, mutta ehkä minut oli visioitu urheilijahemuliksi, joka oli yksinäisillä vuorilla hiihtelemässä.

Minja aloitti esittelemään teosta ja kuinka muumiperhe kuvaa työyhteisöämme ja muumitalo Pasilan poliisiasemaa. Muumeilla on hyvä olla muumilaaksossa ja kaikki saavat siellä olla omia itsejään. 

        - Mutta muumeja uhkaa yksi asia. Minja sanoi ja osoitti hieman muumiperheestä irralle piirrettyä mörön hahmoa, jonka alle oli kirjoitettu "organisaatiomuutos". - Mörkö, eli organisaatiomuutos uhkaa muumeja ja aiheuttaa pahaa oloa. Mörkö vaanii aina nurkan takana ja muumit stressaantuvat siitä ja se aiheuttaa ongelmia resilienssin kanssa.

Esitelmöinnin jälkeen tutkinnanjohtaja Laura ilmoitti, että he haluavat esittää keksimänsä resilienssilaulun ja samalla hän ohjasi Kallen keskelle näyttämöä. 

        - Tule sinä Kalle miehenä tähän eteen ja johda laulua.

Vaivaantuneena kasvot punoittaen Kalle siirtyi keskelle riviä ja kakisteli kurkkuaan, ennen kuin aloitti monelle tutun sävelmän mukaisesti:

        - Paa-pa-pa-paappa paapaappapaapaaaa.

Loputkin esiintyjistä liittyi yhteislauluun, yleisön katsellessa häkeltyneenä tapahtumaa.

        - Maa-ma-ma-maamma maamaammamaamaa

Sävelmän tunnisti nopeasti olevan vanhasta muumi-piirrosohjelmasta tuttu, mutta sanat oli muutettu koskemaan resilienssiä, organisaatiomuutosta, sekä tutkintaryhmäämme.

Puna Kallen kasvoilta alkoi hälvenemään kalman kalpeudeksi, vaikutti aivan siltä, kuin jokin hänen sisällään olisi kuollut. Tai ehkä hänen sielunsa oli vain hetkeksi poistunut jonnekin mukavampaan paikkaan ja nyt auditoriossa oli jäljellä enää vain tyhjä kuori. Joka tapauksessa hän puski koettelemuksen läpi, muisti kaikki uudet sanat, vaikkakaan ei aivan pysynyt nuotissa.

Laulun päätyttyä he kaikki purskahtivat nauramaan. Paitsi Kalle. Hän tuijotteli kenkiensä kärkiä vaisuna ja varmaankin kävi mielessään, mitä oli mennyt tekemään kun oli poliisin valatilaisuudessa vannonut olevansa valmis "kohtaamaan ammatin vaarat". 

Katselin normaalisti aina niin hymyilevää Kallea, kun hän käveli kalpeana ja konemaisen jäykkänä yleisön joukkoon omalle paikalleen istumaan. Hän piti katseensa tiukasti edessään olevissa koulutus monisteissa ja pyöritteli mustekynää käsissään. Vaivautuneisuus ja häpeä tuntui tarttuvan hänen vierellään istuviin kollegoihin, jotka yrittivät huomaamattomasti siirtyä hänestä etäämmälle.

Kallella oli kutsumus auttaa ihmisiä ja suojella heikompia. Joskus se vaatii suurien uhrauksien tekemistä. Ja tänään Kalle oli joutunut sellaisen tekemään.

Yksi toveri

On nyt poissa täältä

Otan yhden

Hänen kunniakseen

Nähdään Valhallassa