Akilleen kantapää – Kun vahvuus kääntyy heikkoudeksi

        - Hei Samuli, voisitko sinä miehenä käydä hoitamassa ton Karoliinan kuulustelun? Tuli ylikonstaapeli kysymään minulta juuri kun olin käynnistelemässä tietokonettani ja aloittamassa päivääni.

        - No tottahan toki! Jos te naisina käytte laittamassa mulle sillä aikaa vähän välipalaa. Ajattelin, mutta en sanonut ääneen. Nyt oli maanantai ja vasta aamu. Työviikko oli vasta alkamassa ja oli aivan liian aikaista joutua puhutteluun syrjinnästä tai epäasiallisesta käytöksestä. Lisäksi muistin myös olevani herrasmies, joten vastasin hymyillen:

        - Ilman muuta. Mä hoidan sen nyt heti, että kerkeän hoitaa nämä omat työt ennen lounasta.

Silmäilin läpi mitä rikosilmoitukseen oli kirjattu. Kiinniotettu oli nuori mies, jonka epäiltiin vainonneen äitiään. Mies oli vapautunut vain vähän aikaa sitten vankilasta istuttuaan tuomion väkivalta- ja huumausainerikoksista. Mies oli uhkaillut äitiään soittelemalla ja lähettelemällä tälle uhkaavia viestejä. Äidin kertoman, sekä viestien sisällön perusteella vaikutti siltä, että aikuinen poika oli vainoharhainen ja alkanut käyttämään taas huumeita.

Miehen oleskelupaikasta ei ollut ollut tietoa, eikä häntä siksi oltu onnistuttu tavoittamaan. Hänet oli siis etsintäkuulutettu ja nyt edeltävänä yönä poliisipartio oli törmännyt häneen tehtävällä. Mies oli vastustellut kiinniottoa ja partio oli joutunut käyttämään voimakeinoja, jotta hänet oli saatu käsirautoihin ja tuotua Pasilaan. Mies oli ollut silloin vahvasti päihtynyt – ainakin alkoholista.

Kävin lokerostani keräilemässä mukaan sopivaksi katsomani arsenaalin voimankäyttövälineitä, siltä varalta, että mies haluaisi jatkaa poliisin voimakeinojen kohteena olemista nyt kuulustelun yhteydessä. Käsiraudat nyt ainakin tarvitsin. Teleskooppipatukan voisin jättää lokeroon, pienessä kuulusteluhuoneessa sillä huiskiminen olisi haastavaa, kun monitorit, lamput, printterit ja kaapinovet ottaisivat todennäköisemmin osumaa, kuin kohdehenkilö. Kaasu tulisi matkaan, siitä voisi olla hyötyä, mutta sille altistuisin todennäköisesti itsekin pienessä huoneessa. Etälamautin olisi varmaankin käyttökelpoisin väline jos tilanne eskaloituisi. Usein sen pelkkä olemassaolo riittää viilentämään kuumenevia tunteita. 

Hain miehen poliisivankilasta ja istutin hänet eteeni kuulusteluhuoneen penkille. Ilmoituksesta huokuvasta uhmasta ei ollut enää mitään jäljellä ja vaikutti siltä, että homma hoituisi ilman voimankäyttöä.

Mies kertoi, että oli linnasta päästyään nopeasti retkahtanut huumekierteeseen. Hän kertoi olleensa päihteidenkäytön laukaisemissa "vainoissaan"  ja ajatellut että hänen äitinsä yrittää kavaltaa hänet poliisille ja järjestää hänet takaisin vankilaan. Sen vuoksi hän oli uhkaillut äitiään. Hän kuitenkin jatkoi, että hänen vointinsa oli kohentunut ja hän oli päässyt irti huumekierteestä ja harhaisista ajatuksistaan. Hän ei ollut enää pariin kuukauteen lähetellyt viestejä äidilleen, eikä ollut ajautunut muihinkaan ongelmiin, eilistä lukuunottamatta.

Mies korjasi, että oli sittenkin kerran soittanut äidilleen sekoilun jälkeen, mutta silloin hän yritti pyytää anteeksi käytöstään.

        - Mä soitin sille ja selitin, että oon päässyt irti kamasta. Hän kertoi. - Mä pyysin siltä anteeksi ja halusin nähdä ja sopia. Mutta se rupes huutamaan mulle. Se raivosi, että mä olen pilannut sen elämän ja muuta paskaa, niin mä haistatin sille vitut ja löin luurin kiinni.

        - Miksi sä sille nyt niin sanoit? Kysyin.

        - Se on se vitun ämmä joka on tehnyt MUN elämästä helvettiä! Mies tilitti. - Mä olen aina ollut sille vaan pelkkä esine. Sitä ei ole koskaan vittuakaan kiinnostanut mitä helvettiä mä haluan. Ja nytkin kun mä annan sille vittu ANTEEKSI niin se saatanan ämmä syyttää mua kaikesta paskasta!

Kaduin kysymystäni. Jouduin nyt hammasta purren kuuntelemaan miehen purkausta siitä, kuinka hän on äitinsä, yhteiskunnan ja koko maailman uhri. Päätin vain kuunnella, koska ajattelin että on helpompi antaa purkauksen tulla, kuin yrittää vaientaa miestä.

        - Se on sen ämmän vika että mä käytän kamaa! Vittu mulla ei pää kestä sitä. Lapsena se vitun narsisti oli kiinnostunut vaan omasta perseestään. Se oli aina kännissä ja mä jouduin kuuntelemaan kun  se haki baarista äijiä panemaan sitä!

        - Okei. Pidin osallistumiseni minimaalisena.

        - Ja nyt yhteiskunta pisti mut vittu vankilaan, vaikka mä olen syytön! Mä olen puolustanut itseäni ja sen takia puukotin sitä runkkaria. Se oli vittu ITSE PUOLUSTUSTA! Ja mä joudun lusimaan! 

Desibelit nousivat melko korkeiksi kun mies jatkoi tarinaansa laiminlyönneistä, hyväksikäytöstä, syrjinnästä ja epäonnesta. Uskoin kyllä että lapsuus oli ollut kurja, hänen äitinsä ei varmasti ollut aivan niin kultainen ja viaton, kuin oli itsestään antanut ymmärtää. 

Aikuisen miehen uhriutuminen on raskasta kuunneltavaa, varsinkin kun hän on aivan itse tehnyt törkeitä rikoksia. Halusin kuitenkin vain saada kuulustelun hoidettua, joten en antanut asenteideni lipsua kivisten kasvojeni takaa miehelle. Kuulustelusta tuskin tulisi mitään, jos mies ei kokisi saavansa tulla kuulluksi. Niinpä nieleskelin vain omat ärtymyksen tunteeni ja pysyin kylmän virkamiesmäisenä.

Lapsuudesta vastuun karttaminen on varmaankin opittu, mutta viimeistään nyt linnatuomion jälkeen olisi minusta ollut hyvä tilaisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Tähän huumekierteeseen lähtemisestä oli mielestäni turha syyttää enää äitiä.

Lopulta mies sai tuntonsa purettua ja vihainen puhetulva laantui. Saimme hoidettua kuulustelun loppuun, minkä jälkeen saatoin miehen takaisin selliinsä. Katariina saisi hoitaa vapauttamisen ja siihen liittyvät toimenpiteet itse, hän oli jutun varsinainen tutkija. Minulla oli omat työtehtäväni kesken ja äskeisen valituksen kuunteleminen oli jo kiristänyt hermoni ja pilannut päiväni.

Poliisivankilalta suuntasin suoraan kahvihuoneeseen kaatamaan itselleni ansaitsemani ahkeruuskahvin. Huoneeseen olikin kokoontunut lähes koko tutkintaryhmämme.

Vanha, kauniin oranssinen sohvan kaltainen huonekalu narisi surumielisesti ylikonstaapelin liikutellessa valtavaa ahteriaan sen lyttyyn painuneilla pehmusteilla.

        - Vapautitko sä sen kiinniotetun? Kysyi Katariina. 

        - En. Vastaus ei mielestäni kaivannut selittelyjä.

        - No just. Katarina tuhahti. - Mulla on niin paljon hommaa, että mä joudun delegoimaan muille. Hän jatkoi naurahtaen.

        - Ei kestä kiittää... Mutisin itsekseni samalla kun kaadoin pannusta kahvia kuppiini.

Lehtien otsikoista oli otettu puheenaiheeksi uusimmat juorut, jossa julkisuudesta tuttu muusikko oli alkanut uuteen suhteeseen nuoremman naisen kanssa. Ilmiö herätti närää kahvihuoneen keskusteluporukassa ja kiihoitti hyvin kärkeviä kommentteja.

        - Oikeasti tollaiset miehet on pedofiilejä, jotka seurustelevat nuorempien naisten kanssa! Huudahti nurkassa istuva ylikonstaapeli niin kiihkeästi, että ei ollut saanut nieleskeltyä suutaan tyhjäksi ja pullan muruja lenteli kuulijoiden päälle ja pitkin kahvipöytää.

        - Ne haluaa hallita niitä! Pöydän ääressä istuva Minja yhtyi keskusteluun innostuneena. - Miehet käyttää naisia aina hyväksi ja nuoret on helpompia uhreja!

Katariina nousi pöydästä tuhisten ja lähti toivottavasti hoitamaan töitään ettei niitä tarvitsisi enää "delegoida" muulle ryhmälle. Hän kääntyi vielä kahvihuoneen ovella ympäri ja antoi julistuksen:

        - Ai että mä vihaan miehiä! Ennen kuin jatkoi matkoihinsa.

Mieleen oli tullut useampikin riskialtis kommentti keskustelun edetessä, mutta maltoin mieleni ja jätin ne sanomatta. Nyt oli kuitenkin maanantai ja lounasaika. Työviikko oli vasta alkamassa ja oli aivan liian aikaista joutua puhutteluun syrjinnästä ja epäasiallisesta käytöksestä. Lisäksi muistin olevani herrasmies, joten päätin vain poistua juomaan ahkeruuskahvini jonnekin muualle.

Työpäivän jälkeen pääsin viimein kotiini, rojahdin väsyneenä sohvalle ja otin kännykän käteeni. Kohta se lyhyesti piipahtikin ja ilmoitti työpaikan ryhmächattiin saapuneesta viestistä.

        "Tämä kannattaa kaikkien lukea.

        Hyvä teksti siitä millaista häirintää naiset joutuvat kestämään miesvaltaisilla aloilla.

         - Lähettäjä Minja"

Viestiin oli linkattu artikkeli, joka käsitteli miesvaltaisilla aloja ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuvaa häirintää. Artikkelin lopussa oli vielä lyhyt kappale, siitä että myös mies voi olla häirinnän uhri.

Lueskeli artikkelin ja mietin, että vaikkakin nyt on vasta maanantai, niin päivä alkaa olemaan kuitenkin illan puolella. Työviikko on jo käynnistynyt – nyt olisi viimein aika. Olin valmis puhutteluun syrjinnästä ja epäasiallisesta käytöksestä. Vaikkakin olenkin herrasmies, odotan myös vastakkaiselta sukupuolelta jonkinlaista käytöstapoja ja itsetietoisuutta.

Rupesin muotoilemaan vastausta viestiin ja muutaman turhan kärkevän vedoksen jälkeen sain aikaiseksi mielestäni ihan järkevän ja neutraalin version:

        "Kiitos Minja, hyvä keskustelun avaus. Minä ainakin olen kokenut sukupuoltani ja

        seksuaalisuuttani loukatun työpaikalla. Mielestäni myös naisten tulisi huomioida omaa 

        käytöstään"

Pitkän painostavalta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen tutkinnanjohtaja lähetti hieman pahaenteisen vastauksen ryhmäkeskusteluun:

        "Kiitos Samuli. Tämä asia otetaan käsittelyyn työpaikalla."

Lähetin vielä lyhyen kiitosviestin ja jäin mielenkiinnolla ja jännityksellä odottamaan, mitä seuraava työpäivä toisikaan tullessaan.

Seuraava työvuoroni alkoi hieman myöhemmin kuin muilla. Olin saanut kuulla, että ylikomisario oli aloittanut selvittämään tapahtuuko työpaikalla häirintää, keskustelemalla kaikkien työyhteisön jäsenien kanssa. 

Kuljin käytävää pitkin kohti työpistettäni, eikä kukaan tervehtinyt minua. En kyllä itsekään ollut tänään tervehtimistuulella.

Eräs kollegani tuli kuitenkin juttelemaan kanssani, kun olin asettautumassa työpisteelleni.

        - Älä huoli Samuli. Me on pidetty sun puolia, me on sanottu että sä vain vitsailit!

        - Okei. Vastasin sen enempiä selittelemättä tai kyselemättä.

Ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti, hän yritti auttaa ja asian kuittaaminen vitsinä olisi helppo tapa pyyhkiä se pois päiväjärjestyksestä. Kenties jopa selviäisin pienellä nuhtelurangaistuksella.

Avun tarjous oli toisaalta aika ironinen. Hänkin oli ollut kahvihuoneessa kuuntelemassa keskustelua, jossa ruodittiin mikä kaikki miehissä on vialla. 

Rehellisesti sanottuna joskus olisin itsekin selitellyt viestini vitsiksi, tai jättänyt sen kokonaan lähettämättä. Aikaisemmin en olisi pitänyt tuollaista kahvihuonekeskustelua kovinkaan vakavana. Olin tottunut siihen sävyyn, kuinka miehistä usein puhutaan poliisiasemalla. Ajattelin tyypilliseen tapaan, että poliisin on oltava vahva ja kestettävä kaikki.  

Ja kyllähän minä kestänkin, en ollut varsinaisesti loukkaantunut. Mutta se ei välttämättä ole hyvä asia, että edes pedofiiliksi samaistamisesta ei synny minkäänlaista tunnetta.

Poliisin on kestettävä paljon pahempaakin kuin työpaikan kahvihuone-puheet. Usein on vain parasta nieleskellä omat ärtymyksen tunteensa kylmän virkamiesmäisesti, jos haluaa keskittyä töiden tekemiseen, eikä niinkään kollegoiden kanssa riitelemiseen kahvihuoneessa. 

Kun tutkinnanjohtaja oli jututtanut kaikki paikalla olevat työntekijät, viimeisenä oli minun vuoroni. Astelin hänen huoneeseensa, suljin oven ja istuin tuolille.

        - Ensiksi haluan sanoa, että olen ollut tasa-arvovaltuutettu. Hän aloitti. – Olen tottunut selvittämään häirintäasioita, ja minun kanssani voi puhua mistä vain.

Nyökkäsin.

        - No mä alotan sillä, että se ei ollut mikään vitsi. Mä olen ihan tosissani. Minun sukupuoltani ja seksuaalisuuttani on jatkuvasti loukattu työpaikalla.

        - Millä tavalla? Ylikomisario kysyi ja katsoi minua tarkasti.

        - Mä en rupea nimeämään ketään, mutta kahvihuoneessa haukutaan toistuvasti miehiä. Eilenkin eräs sanoi suoraan vihaavansa miehiä ja että miehet ovat pedofiileja, jos ovat nuorempien naisten kanssa. Minä olen usein seurustellut itseäni selvästi nuoremman naisen kanssa.

Ylikomisario oli hetken hiljaa ja tuijotti minua pöydän yli.

        - Samuli. Saanko minä kysyä sinulta yhden kysymyksen.

        - Totta kai saat. Vastasin, minulla oli aavistus mikä se kysymys tulisi olemaan. - Mulla ei ole mitään salattavaa.

        - Samuli... Tutkinnanjohtaja sanoi kumartuessaan lähemmäksi minua. - Oletko sinä... homoseksuaali?

Purin hammasta ja jännitin kaikki kasvojeni lihakset, etten vain alkaisi nauraa. Vedin syvään henkeä ja vastasin:

        – En. Kyllä mä olen ihan tavallinen heteroseksuaali mies. Minä vain en halua, että minua vihataan töissä. Enkä varsinkaan, että minua sanotaan lasten raiskaajaksi.

Ylikomisario jäi taas hetkeksi hiljaiseksi.

        - Yritätkö sinä nyt väittää että miehet ovat syrjitty vähemmistö? 

        - No eikö miehet muka ole vähemmistö meidän työpaikalla? Täällä on vain muutama mies ja kaikki esihenkilötkin ovat naisia. Ja se ei mielestäni ole oikeudenmukaista, että miehistä voi töissä sanoa mitä vain. 

Hän kurtisti kulmiaan.

        – Mutta emmehän me halua työympäristöä, jossa ei voi puhua vapaasti. Meillähän on täällä ollut aika avoin ilmapiiri.

Pudistin päätäni.

        – Eihän tuo pidä paikkaansa! Vastasin hieman tuohtuneena tutkinnanjohtajan mielestäni todellisuudesta irrallaan olevaan vastaukseen. - En minä voi sanoa naisista vastaavia asioita, vaikka kyllä minä keksisin vaikka mitä. Enkä haluakaan sanoa mitään sellaista. Enhän minä voi puolustautua, jos joku alkaa haukkua minua. Minun pitää vain olla hiljaa. 

Pidin pienen tauon ennen kuin jatkoin.

        - Minä odotan työpaikalta oikeudenmukaisuutta. Ei tasa-arvon ja yhdenmukaisuuden ole tarkoitus olla mikään kiristysruuvvi, jonka verukkeella joku toinen saa tehdä ja sanoa mitä huvittaa ja toisen pitää varoa häntä. Kyllä ne säännöt koskevat kaikkia. Minä en pahempaa solvausta keksi kuin se, että minua sanotaan pedofiiliksi.

Ylikomisario istui hetken vaiti ja katsoi minua pöydän yli. Hänen ilmeessään näkyi pienen pieni välähdys. Aivan kuin jotakin olisi liikahtanut pistävän katseen takana.

Lopulta hän nyökkäsi.

        – Kyllä minä oikeastaan ymmärrän mitä sinä tarkoitat. Minun pitää hieman miettiä asiaa.

Kävimme asian vielä lyhyesti läpi, ja keskustelu päättyi siihen. Palasin työpisteelleni hieman yllättyneenä siitä, että olin onnistunut vaikuttamaan päällystöesihenkilön mielipiteeseen.

Keskusteluja seuranneessa palaverissa en itse ollut mukana, mutta kuulin tapahtumien kulusta kollegaltani, joka oli aikaisemmin puolustellut minua selittelemällä asiaa vitsailuksi.

Ylikomisario oli kehoittanut naisia ottamaan miehet huomioon työyhteisössä, mikä oli herättänyt soraääniä. Puheita ja asenteita miehiä kohtaa oli perusteltu muun muassa menneiden sukupolvien kokemuksilla. 

Tarinan mukaan osalla osallistujista olivat tunteet kuumentuneet, kunnes lopulta Minja ei enää kestänyt. Hän oli kivahtanut itkunsekaisella raivolla: "Miehet aiheuttavat kaiken pahan tähän maailmaan ja ovat syyllisiä kolonialismiin!" Minkä jälkeen hän oli rynnännyt pois paikalta.

En tiedä kuinka paljon kertomuksessa oli käytetty dramaattisia tehokeinoja, mutta Minjaa ei näkynyt loppu viikkoon työpaikalla.

Yllätyin kuitenkin, kun miehiä käsittelevät tunteenpurkaukset kahvihuoneessa lakkasivat.  Suhtauduin kuitenkin itse toimintaani hyvin kriittisesti. Mielestäni erimielisyydet ja vastaavat asiat tulisi hoitaa suoraselkäisesti ja rehellisesti itse keskustelemalla toisen osapuolen kanssa, eikä kantelemalla auktoriteetille. 

En tietenkään voisi lähteä vastahyökkäykseen ja vastata samalla mitalla takaisin, se olisi syrjintäsääntöjen vastaista ja johtaisi varmasti toimenpiteisiin. Ja toisaalta, jos sanoisin että en pidä tällaisesta puheesta, vastaus olisi:

"Etkö sinä kestä?"

Tottakai kestän. Olisi aika kyseenalaista, kestänkö poliisin työtä ylipäätään, jos en kestäisi. Mutta kun  kestän kylmän virkamiesmäisesti, niin puheet jatkuvat. Vahvuus kääntyy heikkoudeksi, "Akilleen kantapääksi". Kun kestät kaiken, alat kestää myös sellaista, mitä ei tarvitsisi. Ja silloin ongelmat saavat jatkua. Kun kukaan ei halua, tai ymmärrä olla "uhri". 

Mutta nyt oli lähdettävä käymään urheilukaupassa, tarvitsin uudet juoksukengät. Lenkkeillessäni juoksuvauhtini oli hidastunut, syy oli todennäköisesti lenkkareissa. Vanhat olivat varmasti rikki.