Rikos, josta ei ole säädetty rangaistusta – lähisuhdeväkivaltaa ilman mustelmia

         - Samuli! Kuului vihainen tiuskahdus selkäni takaa. - Sinä olet ollut töykeä Walleniukselle, sille vainoamisjutun asianomistajalle!

Käännyin ympäri ja vastasin taakseni ilmestyneelle ylikomisariolle:

        - Niin olen. Sanoin ja jäin odottamaan jatkoa.

        - Ja sinä löit hänelle luurin korvaan. Tutkinnanjohtaja jatkoi.

        - Niin löin, minulta loppui työaika. Vastasin totuuden mukaisesti. - Se yrittää saada tahtoaan läpi. Se haluaa että se sen lapsi kuulustellaan todistajana ja sehän oli jo päätetty, että jätetään lapsi rauhaan tästä esitutkinnasta.

        - Mutta sehän on asianajaja. Tutkinnanjohtaja sanoi vakavana ja jäi tuijottamaan minua.

        - No niin onkin, entäs sitten? Kysyin.

        - Tehdään nyt niin, että sinä järjestät sen lapsen kuulustelun. Esihenkilöni antoi uuden tutkintalinjauksen.

        - Hyvä on. Vastasin tyytymättömänä.

Asiasta oli turha alkaa väittelemään. Mielestäni poliisin tulisi olla se, joka päättää tutkintatoimenpiteistä, mutta jos tutkinnanjohtaja pelkää asianajajia, niin minun on siihen hankala vaikuttaa. Voisinhan tietenkin ehdottaa hänelle työpaikaksi jotakin vähän vähemmän jännittävää virastoa, kuten museota tai kirjastoa, mutta hän tuskin pitäisi sitä rakentavana ehdotuksena.

Minulla työn alla ollut tutkinta oli joitakin kuukausia kestänyt vainoamis-tapaus. Alunperin poliisipartio oli kirjannut ilmoituksen, jossa Minna Wallenius oli soittanut hätäkeskukseen ja pyytänyt poliisin paikalle. Ilmoittajan mukaan hänen ex-miehensä Petteri Makkonen oli tullut naisen pihapiiriin ja käyttäytynyt uhkaavasti. Partion saavuttua paikalle mies oli jo poistunut. 

Wallenius oli myöhemmin täydentänyt rikosilmoitusta lähettämällä sähköpostilla kuvauksen erilaisista tapahtumista, joiden hän piti myös olevan vainoamista. Viestissään hän kertoi vastaavia tilanteita olleen sattuneen useita ja lisäksi Makkonen oli lähestynyt Walleniusta ja heidän yhteistä lasta kirjeitse ja tekstiviestitse. Makkonen oli myös soitellut Walleniuksen työpaikalle ja yrittänyt tavata lasta tämän koulussa.

Nyt ei ollut ensimmäinen kerta, kun Walleniuksen ja Makkosen välisiä tapahtumia tutkittiin poliisissa. Heidän erostaan oli jo useita vuosia. Heillä oli yksi yhteinen lapsi, jonka syntymän jälkeen he eivät enää pitkään pystyneet elämään yhteiseloa. Ero-prosessia oli seurannut huoltajuuskiista, äiti halusi täyden huoltajuuden, eikä halunnut että isä olisi hänen elämässään enää lainkaan. Kiista oli edennyt oikeuteen, jossa oli päätetty, että lapsi asuu äitinsä luona ja isä saa tavata lasta viikottain. 

Wallenius oli myös yrittänyt hakea käräjäoikeudesta lähestymiskieltoa Makkoselle, mutta sitä ei oltu määrätty.

Lapsi oli kohta yläaste ikäinen, hänen koulunkäynnissään oli ongelmia: huonoja numeroita ja paljon poissaoloja. Lisäksi hänellä oli alkanut ilmenemään itsetuhoista käytöstä, viiltelyä ja ensimmäinen itsemurhayritys. Lasta oli kuulusteltu aikaisempien Walleniuksen ja Makkosen rikostutkintojen yhteydessä. Poliisikuulustelu ei ole lapselle mukava kokemus. Siinä käydään läpi ahdistavia tilanteita, asioita joita hän ei kykene ymmärtämään, rikoksesta epäilty ja asianomistaja olisi hänen vanhempansa. 

Riittävä näyttö Makkosen Walleniukselle ja heidän lapsilleen lähettämistä viesteistä saataisi kuvakaappauksista. Wallenius oli myös ainakin muutaman kerran videoinut Makkosta, kun tämä oli lähestynyt häntä. Myös hätäkeskustallenteita voitaisi käyttää todisteina siitä, että Makkonen oli lähestynyt Walleniusta. Lapsen kuulustelulla siis tuskin saataisi mitään uutta tai kriittistä näyttöä esitutkintaa varten.

Siksi poliisi oli tehnyt päätöksen, että lapsen edun vuoksi lasta ei kuulustella.

Edellisenä päivänä, juuri ennen työaikani päättymistä oli lapsen äiti Minna Wallenius soittanut minulle. 

        - Helsingin poliisilaitos, Rajamäki. Vastasin tapani mukaan puheluun.

        - Minna Wallenius soittaa. Kuului puhelimen kaiuttimesta. - Haluan tietää, koska lapseni kuulustelu aiotaan järjestää.

        - Poliisi on päättänyt, että lasta ei kuulustella. Vastasin. - Teillehän on jo kerrottu tästä.

        - Kyllä poliisin on kuulusteltava tyttäreni, se on erittäin tärkeää! Hän vastasi kiivaasti.

        - Lasta ei kuulustella, poliisi on päättänyt sen, lastensuojelun on ollut asiasta samaa mieltä. Pysyin tiukkana.

        - Poliisi ei siis suostu hoitamaan tehtäviään! Wallenius kivahti. - Sinä et selvästikään osaa hoitaa virkaasi!

        - Kuulkaas nyt! Sanoin jo hieman ärtyneenä. - Tämä ei ole minun päätökseni, mutta seison kyllä sen takana! Lapsen edun pitäisi olla sinunkin mielestä tärkeintä!

        - Lapsen etu on se, että se hirviö ei tule enää hänen lähellekään!

Sanan vaihto ei kestänyt kauaa, mutta oli melko kiivasta. Walleniukselta löytyi jokaiseen perusteluun vastine ja keskustelu pyöri ympyrää eikä edennyt lainkaan. Hän jakeli piikikkäitä sanallisia iskujaan, joista osa meni ohi, mutta jotkut osuivat. 

 Lopulta perustellessaan vaatimuksiaan hän sanoi:

        - Minä en tunne rikosprosessia riittävän hyvin! 

Virhe.

        - Siis, etkö sinä olet oikeustieteiden maisteri? Teeskentelin hämmentynyttä. 

        - .... Öööö.... Oli nokkela vastaus, jonka Wallenius sai ulos suustaan.

        - Vai oletko sinä jopa tohtori? Jatkoin ja annoin huvittuneisuuden kuulua äänestäni. - Sinähän olet opiskellut rikosprosessin paljon paremmin kuin minä.

        - Minun olisi pitänyt nauhoittaa tämä keskustelu! Walleniuksen ääni kuulosti nyt raivoisalta.

        - No olisit nauhoittanut! Naurahdin. - Multa loppuu kuitenkin nyt tasalta työaika, että näkemiin.

Puhelimen kaiuttimesta kuulu hiljaa vihainen huuto "Kello on vasta minuuttia vaille!" samalla kun haeskelin etusormellani punaisen luurin kuvaa kosketusnäytöltä.

Olinkohan sittenkään ollut järkevä, huokaisin. Olin tyytyväinen nokkeluuteeni, mutta tiesin kokemuksesta hankkineeni sillä taas itselleni hankaluuksia.

Jokin osa minussa kuitenkin innostui ajatuksesta kuunnella puhelutallenne vaikka käräjäoikeudessa.

Mutta tänään Wallenius oli onnistunut kiertämään läpäisemättömän kivimuurini ja minun oli nyt järjestettävä lapsen kuulustelu, johon tarvittaisi mukaan lastensuojelu.

Otin puhelimen käteeni ja etsin sieltä oikean numeron. Muutaman kaiuttimesta kuuluvan tuuttauksen jälkeen puheluun vastattiin.

        - Sosiaaliohjaaja Riitta Korhonen.    

        - Helsingin poliisista, konstaapeli Rajamäki soittaa. Ilmoitin tapani mukaan. - Soittelen tästä Minna Walleniuksen ja Petteri Makkosen kiistasta. Kerroin asiani lyhyesti ja huolettomasti.

        - EI SE OLE MIKÄÄN KIISTA! Alkoi huuto puhelimen toisesta päästä. - Minna on kertonut, kuinka puolueellinen poliisi on eikä usko häntä laisinkaan ja on lapsen isän puolella! Te ette suostu edes kuulustelemaan Minnan lasta! Poliisin on alettava uskomaan Minnaa ja lakattava olemasta niin väliinpitämätön!

Enpä osannutkaan tällaista vastaanottoa odottaa toiselta viranomaiselta. Kieltäni purren vastasin:

        - Kuulkaas nyt! Poliisi tekee työtä neutraalisti ja selvittää tosiasiat! Ei poliisi ota puolia, ei isän eikä äidin! Ei poliisi voi lähteä tunteeseen mukaan vaan asiat kuuluu hoitaa lain mukaan!

Tuima vastaukseni tuli kai yllätyksenä, kun jatkoa ei heti kuulunut. Vaikutti siltä että voisin palata siihen oikeaan asiaan. Vedin pari kertaa syvään henkeä ja jatkoin:

        - Poliisi on järjestämässä pariskunnan lapsen kuulustelua ja sinne tarvittaisi teiltä joku mukaan.

        - Hyvä on. Ääni luurin toisella puolella oli nyt nyreän kuuloinen - Me selvitellään kuka pääsee tulemaan ja ollaan yhteyksissä.

        - Kiitos hei.

Loppujen lopuksi hedelmällisesti päättynyt puhelinkeskustelu nostatti jo entuudestaan korkeita verenpaineita sen verran, että korvissa alkoi kuulumaan suhinaa ja sydämen tykytystä.

Seuraavaksi tyynnyttelin hermojani samalla kun odottelin Petteri Makkosen saapumista poliisiasemalle. Olin sopinut hänen kuulustelunsa tälle päivälle, Minna Walleniuksen olin kuulustellut jo pari viikkoa aikaisemmin.        

Aloin valmistautumaan kuulustelua varten ja avasin juttuun liittyvän kuvakansion. Silmäilin Walleniuksen lähettämiä liitekuvia Makkosen lähettämistä viesteistä. Makkonen oli lähettänyt tyttärelleen viestejä joissa kertoi kaipaavansa tätä, välillä tytär oli vastannut ja välillä ei. Viesteissä Makkonen oli kertonut lapselleen tietävänsä, että lapsi ei voi hänelle vastata. Hän oli kirjoittanut, että jos tytär haluaa tavata häntä, hän olisi tiettyyn aikaan tytön ja tämän äidin lähistöllä olevassa puistossa.

Kansiossa oli myös Walleniuksen kuvaamia videoita niistä kerroista, kun Makkonen oli ollut Walleniuksen kodin läheisyydessä ja yrittänyt lähestyä häntä ja heidän tytärtään. Videoilla näkyi että Makkonen seuraa Walleniusta kun tämä kulkee tyttärensä kanssa kadulla ja yrittää puhua lapselle. Lopulta Wallenius huutaa vihaisesti Makkoselle ja käskee tätä poistumaan, Makkonen ei vaikuta tähän reagoivan. Video kestää muutaman sekunnin, kun Wallenius lakkaa kuvaamasta ja ilmeisesti soittaa hätäkeskukseen.

Lukaisin vielä läpi Walleniuksen kuulustelupöytäkirjan. Hän oli käynyt kuulusteltavanani pari viikkoa aikaisemmin. Hän oli ulkonäöltään hyvin asiallinen ja virallinen. Yllään hänellä oli ollut jakkupuku, hiukset olivat tyylikkäästi, mutta ehkä hieman yli korostuneen virallisesti kiristetty nutturalle pään päälle. Hän teki selväksi olemuksellaan ja käytöksellään olevansa tärkeässä asemassa oleva kiireinen henkilö ja oli hyvin vaivaantunut  kun joutui tulemaan kuulusteltavaksi.

Kuulusteluhuoneessa ennen kuulustelua Wallenius oli kertonut hänen aikaisempaa rikosasiaa, sekä lähestymiskieltoa käsitelleen tuomarin olleen todella huono.

        - Nuo käräjäoikeuden tuomarit ovat kyllä kelvottomia. Hän tilitti. - He vähättelevät minua, eivätkä usko minua ja ovat todellisia amatöörejä. Mutta onneksi poliisiin olen sentään aina voinut luottaa.

        - Ikävä kuulla. Vastasin ja huomioin hänen mielipahansa.

        - Kyllä, mutta Helsingin poliisi on ollut aina hyvä ja luotettava. Hän jatkoi. - Paitsi se toinen poliisi, joka tutki minun edellisen rikosilmoituksen. Hän ei oikein osannut tehdä hyvää työtä. Mutta te vaikutatte paljon älykkäämmältä.

        - Kiitos. Vastasin lyhyesti. 

Aloitin kuulustelun kertomalla hieman ärtyneen oloiselle Walleniukselle hänen asemansa esitutkinnassa olevan asianomistaja ja siihen asemaan liittyvät oikeudet ja velvollisuudet. Pyysin häntä kertomaan alusta asti omin sanoin kuinka Makkonen oli vainonnut häntä.

        - Ähhh. Onko minun pakko? Wallenius esitti hieman yllättävän kysymyksen.

        - No siis... On... Vastasin hämmentyneenä.

        - Minähän olen jo kertonut kaiken, minä olen lähettänyt viestin jossa on kaikki. Hän perusteli. - En minä jaksa samoja asioita kertoa aina moneen kertaan.

        - Kyllä tämä kuulustelu pitää hoitaa. Vakuutin ja rupesin muistelemaan minkä takia kuulusteluja nyt pitikään oikein tehdä ja miksi sähköpostiviesti ei riittäisi esitutkinnassa. - Nyt sinulla on totuudessa pysymis velvollisuus ja minäkin haluan esittää joitakin kysymyksiä. Ei tämä tutkinta etene syyttäjälle, ennen kuin kuulustelut on suoritettu.

        - No hyvä on! Wallenius huokaisi vihaisesti.

Wallenius alkoi kertomaan ja minä kirjoittamaan. Kertomus soljui melko nopeasti, mutta pystyin juuri ja juuri naputtelemaan tekstiä kuulustelupöytäkirjaan sitä mukaan kun sitä tuli. Walleniuksen kertoma vastasi hyvin tarkasti hänen aiemmin lähettämänsä sähköpostiviestin sisältöä.

        - Odota hetki. Keskeytin Walleniuksen puheen. - Mulla on yksi kysymys. 

Wallenius jäi tuijottamaan minua pistävällä katseellaan.

        - Kertoisitko vielä siis, että mikä oli se päivämäärä kun se Makkonen tuli sinne teidän kerrostalon pihapiiriin ja mitä hän siis tarkalleen teki siellä. Kysyin tarkennusta hieman epäselväksi jääneeseen tilanteeseen.

Wallenius oli hetken vaiti ja tuijotti, kunnes jatkoi:

        - Makkonen on soittanut minun työpaikalleni ja kysynyt koska minulla on loma...

        - Siis en mä sitä kysynyt. Keskeytin. - Kysyin tarkennusta mitä Makkonen teki silloin teidän pihalla.

        - Mitä väliä sillä on? Hän kysyi

        - Etkö sä halua vastata tähän kysymykseen? Kysyin.

        - Mähän vastasin siihen jo. Hän tuhahti.

        - Selvä. Totesin ja kirjasin kysymyksen perään Walleniuksen vastauksen, joka ei mielestäni liittynyt kysymykseen mitenkään.

Kuulustelu kesti yli kolme tuntia ja jokaisen esittämäni kysymyksen kohdalla vastaus oli jotakin vastaavaa kuin edellä. Sain vihdoin kaiken kirjattua, Wallenius tarkisti että kuulustelupöytäkirja on oikein, hän halusi tehdä siihen joitakin korjauksia, jotka hyväksyin. Sitten hän allekirjoitti pöytäkirjan. Saatoin hänet ulos poliisiasemalta ja palasin työpisteelleni. 

Tokaisin viereisellä työpöydällä istuvalle kollegalleni, mitä Wallenius oli sanonut hänestä.

        - Se sanoi sua tyhmäksi ja mä olen kyllä ihan samaa mieltä. Vitsailin. 

        - No kyllähän mä taidan vähän tyhmä olla. Hän vastasi iloiseen tyyliinsä.

        - Kirjotin sen tähän pöytäkirjaan ja lyötiin nimet alle. Jatkoin juttua. - Myöhemmin tulee sitten virallinen oikeuden päätös siitä.

Havahduin ajatuksistani, kun puhelimeni alkoi soimaan. Aulavartija soitti ja ilmoitti, että Petteri Makkonen oli saapunut paikalle. 

Menin poliisiaseman aulaan, josta löysin ruskeaan nahkatakkiin ja farkkuihin sonnustautuneen miehen. Mies ei ollut olemukseltaan aivan epäsiisti, mutta ei nyt kovin siistikään. Hän nousi ylös kun kutsuin häntä nimellä.

Hän käveli luokseni, ojensin käteni ja esittäydyin. Mies katsoi hieman minusta sivuun ja odotti hetken, ennen kuin tarttui käteeni ja kertoi nimensä. Yrittääkö tämäkin nyt irvailla minulle, mietin mielessäni.

Astelimme hissiin, jossa rikoin jäätä kysäisemällä oliko vaikeuksia löytää parkkipaikkaa. Makkonen katseli hissin nappuloita ja viipyili vastauksensa kanssa taas kiusalliselta tuntuvat muutaman sekuntia.

        - .... Eeei ollut.

        - No hyvä. Vastasin, enkä keksinyt enää enempää ”small talkia”. Matkustimme loput hissimatkasta hiljaisuudessa.

Saavuimme kuulusteluhuoneeseen, jossa ohjasin Makkosen istumaan pöydän eteen. Hän istui penkillä hiljaa, samalla kun availin tietokonettani ja valmistelin kuulustelua.

Aloitin kuulustelun tutulla litanjalla rikoksesta epäillyn oikeuksia ja velvollisuuksia. Kysyin vielä, halusiko Makkonen lukea ne kirjallisena. Hän odotti taas muutaman sekunnin, ennen kuin vastasi osaavansa ne jo hyvin eikä kokenut sitä tarpeelliseksi.

Kuulustelussa, Makkonen kertoi oman versionsa tapahtumien kulusta monotonisella äänellä. Hän vastaili kysymyksiini aina pitäen kummallisen lyhyen taukonsa, johon olin jo alkanut tottumaan.

Makkonen kertoi, että Wallenius ei suostu hänen kanssaan minkäänlaiseen yhteistyöhön, hän on estänyt Makkosen puhelinnumeron omasta ja myöhemmin myös heidän tyttären puhelimesta. Sovitut tapaamiset olivat usein peruuntuneet, eikä Makkoselle oltu useinkaan ilmoitettu peruuntumisesta. 

Makkonen kertoi soitelleensa Walleniuksen työpaikalle, koska halusi puhua lapsen asioista ja tapaamisista, se oli paras keino mitä hän oli keksinyt. Jos Makkonen oli yrittänyt tavata Walleniusta nähdessään tämän kadulla, Wallenius oli järjestänyt aina kohtauksen ja soittanut poliisit.

Makkonen sanoi, että heidän lapsensa haluaisi tavata häntä, mutta äiti tekee sen mahdottomaksi. Äiti puhuu Makkosesta pahaa lapselle ja rankaisee lasta, jos lapsi on häneen yhteydessä. Sen takia Makkonen kertoo oleilevansa joskus läheisessä puistossa, että lapsi voisi halutessaan tulla sinne tapaamaan häntä.

Saattelin Makkosen, joka ei ollut kertaakaan vilkaissut minua kasvoihin, ulos poliisiasemalta ja palasin työpisteelleni tekemään kirjauksia tietokoneelle.

Vilkaisin vieressä olevaan kahvikuppiin, jonka pinta oli alkanut hienoisesti rytmikkäästi väreilemään. Kahvin aaltoilu voimistui ja pian tunsin jo jousitetussa toimistotuolissani tärähtelyä. Ajattelin sen aluksi johtuvan viereisen Keski-Pasilan työmaan paalutustöistä, ennen kuin nenääni tunkeutui pistävä hien haju. Merkeistä ei voinut erehtyä – sykkeeni ja verenpaineeni alkoivat taas kohoamaan. Pian avokonttorin ovesta alkoi puhisten änkeytymään sisään tuohtuneen oloinen ryhmäämme johtava ylikonstaapeli. Äherrettyään hetken oven karmien välissä hän vihdoin onnistui pusertautumaan sisään huoneeseen ja alkoi lähestymään minua. Hän rojahti viereiselle tuolille joka juuri ja juuri kesti ylikonstaapelin alla.

Hän puuskutti hetken ja antoi hengityksensä tasaantua tuijottaen minua vienosti kellertävillä silmillään. Sitten hän sai asiansa kakistettua:

        - Samuli, sinusta on tehty valitus. 

        - Niinkö? Kysyin.

        - Näitä ei enää saa tulla. Hän jatkoi.

        - Tiedätkö että ei ole harvinaista, että poliisista tehdään valituksia ja kanteluita. Väitin vastaan esihenkilölleni. - Mitä se asia koskee?

        - Sen on tehnyt se Wallenius. Pidä huoli että näitä ei enää tule. Hän määräsi tiukasti, eikä vaikuttanut lainkaan halukkaalta keskustelemaan mistä valitus johtui.

Pudistelin päätäni, enkä vastannut, eikä ylikonstaapeliakaan tuntunut kiinnostavan alkaa väittelemään kanssani. Hänkin varmasti oli vain ylikomisarion käskemänä tullut antamaan palautetta asiasta mistä itse tuskin tiesi yhtään mitään.

Työpäivä lähestyi loppuaan. Järjestelin tavarani sotkuisella työpöydälläni takaisin paikoilleen. Keräsin muistilaput ja muut kertyneet paperit nippuun ja nappasin ne mukaani, heitin ne tietosuojaroskikseen matkallani ulos asemalta. Vireystaso oli tämän päivän jäljiltä sen verran matalalla, että jätin käymättä kuntosalilla treenaamassa ja menin suoraan kotiin lepäämään.

Toivoin, että tämän asia jäisi työajalle.

Se ei kuitenkaan näyttänyt olevan minun käsissäni.