Ruandalainen äiti ja CIA-agentteja – Turvapaikkatutkinnan arkea

Edessäni istui pari päivää aikaisemmin Suomeen saapunut Ruandalainen nainen. Olin saanut kirjattua hänen turvapaikkahakemuksensa lähes valmiiksi. Hän oli tullut Eurooppaan Italian kautta ja oli siellä oleskellut joitakin kuukausia. Sormenjälkirekistereistäkin oli jo selvinnyt, että hänet oli rekisteröity turvapaikanhakijaksi Roomassa aikaisemmin tänä vuonna. Nainen vakuutteli, että oli aina pyrkinyt juuri Suomeen ja hänellä ei ollut aikomusta hakea turvapaikkaa Italiasta, mutta viranomaiset siellä olivat vaatineet häntä tekemään hakemuksen, koska muuten hänet olisi käännytetty takaisin Ruandaan.

Nainen esiintyi hyvin hillitysti ja rauhallisen vähäeleisesti. Hän kertoi tarinaansa ja vastaili kysymyksiin hyvin asiallisesti tyynellä ja vähän hiljaisella äänellään. Hän ei puhunut päälle vaan odotti vuoroaan puhua. Ruandalaiset tuntuvat usein toimivan hyvin harkitsevalla ja maltillisella tavalla.

Hakemuksen kirjaaminen oli tullut vaiheeseen, jossa selviteltiin hakijan lähiomaisia. Kysyin naiselta oliko hänellä lapsia. Ranskankielen tulkki käänsi kysymykseni puhelimen välityksellä ranskaksi.

        - Kyllä on. Kuului välissämme olevalla pöydällä lojuvan puhelimen kaiuttimesta tulkkaus naisen antamasta vastauksesta. - Minulla on kaksitoista lasta.

Huokaisin, vielä olisi paljon kirjattavaa. Annoin naiselle paperin, jolle pyysin häntä kirjoittamaan kaikkien lasten nimet ja syntymäajat allekain, siitä minun olisi helppo kopioida vieraskieliset nimet tietokoneelle. 

Katselin kun nainen rauhallisin elkein raapusti nimiä yksi kerrallaan paperille. Naisen äidinkieli oli kinyarwanda, sen kielen hallitsevia tulkkeja oli hankala löytää. Onneksi hän osasi ranskaa erinomaisesti ja halusi jouduttaa asiaansa tekemällä ilmoituksensa ranskan kielellä.

Nainen sai listan valmiiksi, pyysin häntä vielä lisäämään jokaisen nimen perään missä kukin lapsi oleskelee. 

        - What do i write if child is dead? Nainen esitti tarkentavan kysymyksen suoraan minulle englannin kielellä, mitä hänen pitäisi kirjoittaa, mikäli lapsi on kuollut.

        - You can write that he or she is dead. Vastasin ja kehoitin kirjoittamaan nimen perään vain kuollut.

Nainen keskittyi vielä pieneksi hetkeksi kirjoituksen pariin, kunnes ojensi paperin minulle, kirjoitettuaan jokaisen nimen perään "dead".

Kirjasin naisen kaikkien naisen kahdentoista menehtyneen lapsen tiedot tietojärjestelmään, minkä jälkeen turvapaikanhakuprosessin ensimmäinen vaihe alkoi olemaan valmis. Nainen oli jo pari päivää saanut majoittua vastaanottokeskuksessa, mihin hän pääsi nyt palaamaan ja odottamaan jatko-ohjeita maahanmuuttovirastolta. 

Päättelin mielessäni, että nainen tuskin tulee saamaan Suomesta oleskelulupaa turvapaikkaperusteisesti. Hänen asiansa olisi EU säännösten mukaan käsiteltävä Italiassa. Lisäksi vaikka naisella on ollut rankka historia, ei tällä hetkellä Ruandassa ollut hengenvaarallista, tai ihmisten systemaattista vainoamista. Mutta sen asian selvittäisi maahanmuuttovirasto.

Keräsimme työparini kanssa tavaramme mukaan rekisteröintihuoneesta ja palasimme omille työpisteillemme avokonttoriin. Tutkinnanjohtaja oli juuri tullut näyttäytymään omasta toimistostaan. Hän oli aloittanut pitämään lyhyttä puhetta omista saavutuksistaan. Sekava kertomus harhaili lopulta yliopisto-opintoihin, minkä aikana hän oli joutunut lukemaan niin paljon kirjoja, että hän julisti nyt, ettei enää ikinä lukisi yhtä ainutta kirjaa lisää. Näihin viisaisiin sanoihin hän lopetti ja livahti takaisin työhuoneeseensa, kun päivystyspuhelimesta alkoi kuulumaan sen selkäpiitä karmivan soittoäänen pirinä.

Ryhmän johtajana toimiva ylikonstaapeli oli tiessään, hän oli joutunut jäämään kotiin, koska hänen koiransa oli sairastunut. Päivystyspuhelin oli etsiytynyt ryhmämme epäviralliselle "vara-vara-johtajalle". Kukaan ei aivan tiennyt, mihin vara-vara-johtajaa tarvittiin tai mikä hänen tehtävänsä oli. Hän kuitenkin usein piti vallan symbolina toimivaa päivystyspuhelinta hallussaan, vastasi siihen ja kirjasi post-it-lapulle saamiaan tietoja ylös, minkä jälkeen vei lapun jollekin ryhmän konstaapelille,  jonka tehtäväksi jäi selvittää mitä nyt ylipäätänsä oli tapahtunut, tarvitsiko asialle tehdä jotain ja lopulta hoitaa tarvittavat toimenpiteet.

Vara-vara-johtajalla ei ollut mitään esimieskoulutusta, hän oli tavallinen vanhempi konstaapeli, kuten muukin miehistö. Hän ei kuitenkaan voinut osallistua turvapaikkahakemusten vastaanottoon, koska kärsi rekisteröintihuoneiden huonosta sisäilmasta liiaksi. Hän ei myöskään voinut järjestää maastapoistoja, koska hän ei pystynyt olemaan vihaisten ja vastustelevien ihmisten kanssa tekemisissä.

Koko huone seurasi hiljaa, kun vara-vara-johtaja mumisi lyhyitä vastauksia päivystyspuhelimeen ja kirjoitti post-it-lapulle muistiinpanoja. Puhelun jälkeen hän nyppäsi lapun irti. Päät kääntyivät ja seurasivat kun vara-vara-johtaja alkoi hitaasti taapertamaan kohti vieressäni istuvaa kollegaa. Hän ojensi lapun tälle ja sanoi että aulassa on uusi hakija. Kollegani kiitti vara-vara-johtajaa.

Lähdin kollegani avuksi katsomaan, kuka tällä kertaa on tullut ilmoittautumaan olevansa kansainvälisen suojelun tarpeessa. 

Aulassa tapasimme miehen joka kertoi olevansa kotoisin Amerikan Yhdysvalloista ja tarvitsevansa turvapaikkaa Suomesta poliittisista syistä johtuen. Hän oli hyvin siististi pukeutunut, yllään hänellä oli pikkutakki ja matkatavaransa hän oli pakannut tyylikkäisiin Samsoniten vedettäviin matkalaukkuihin. Nopealla vilkaisulla olisi voinut ajatella hänen tulleen Suomeen tymatkalle. Mies kertoi, että oli matkustanut Suomeen reittilennolla, täysin laillisesti, omilla matkustusasiakirjoillaan. Taskussaan hänellä oli passin lisäksi tukku dollareita, joilla hän voisi hyvinkin pärjätä Suomessa useita kuukausia.

Mies kertoi amerikkalaismaisesti showmiehen elkein hyvin dramaattisesti ja eläväisesti tarinaansa. Hän oli kotoisin Pensylvaniasta ja töissä suuressa IT-alan firmassa. Hän ei ollut kertonut kenellekään lähdöstään, jotta häntä ei voitaisi yrittää estää.

        - I couldn’t tell anyone that I was leaving. They could have cancelled my flight. Mies epäili, että hänen lentonsa olisi voitu peruuttaa, jos joku tietäisi hänen lähdöstään.

        - Interesting. Why did you choose to come to Finland? Kollegani kysyi uteliaana, että mistä syystä hän oli valinnut tulla juuri Suomeen.

        - Because I know that Finland has little corruption, freedom of expression, and is very safe. Amerikkalainen oli kuullut, että Suomesssa on vähän korruptiota, ilmaisunvapaus ja turvallista.

Miehen kertoessa edesottamuksistaan mietiskelin samalla, kuinka harvinaista on, että USA:sta tulee Suomeen henkilö hakemaan turvapaikkaa. Mutta ei kuitenkaan täysin tavatonta. Itsekin olin muutaman hänen maanmiehensä ilmoituksen kirjoittanut ylös. Usein perusteena on juurikin poliittinen vaino. Kokemus vainosta kuitenkin johtuu enneminkin vainoharhaisuudesta, skitsofreniasta tai muista mielenterveyshäiriöistä, kuin todellisen systemaattisen häirinnän tai seurannan kohteeksi joutumisesta.

Mies oli nyt päässyt tarinassaan siihen vaiheeseen, jossa hän kertoi havainneensa CIA:n agenttien seuraavan häntä joka paikkaan ja että hänen kotiinsa oli asennettu kameroita ja mikrofoneja, jotka vakoilevat häntä pistorasioiden kautta. 

Ohjasimme miehen peremmälle rekisteröintihuoneeseen ja käynnistelimme tietokoneet ja muut turvapaikkahakemuksen rekisteröintiin tarvittavat laitteet. Hän asetteli matkalaukkunsa ja ulkovaatteensa siistiisti huoneen nurkkaan ja katseli ympärilleen ennen kuin istahti pöydän edessä olevalle tuolille. 

Sain järjestelmät auki ja aloin kirjailemaan miehen kertomusta siitä, kuinka hän oli pikkuhiljaa alkanut huomaamaan epätavallisia asioita. Huonekalujen järjestys oli muuttunut hänen ollessaan töissä, tietynlaiset ajoneuvot seurasivat häntä, ihmiset tarkkailivat hänen liikkeitään. Epäilyttävät asiat tuntuivat jatkuvasti lisääntyvän ja presidentin vaalien jälkeen miehelle oli selvää, että häntä tarkkaillaan valtion toimesta. Hän kertoi, että CIA:n agentit pystyi tunnistamaan muunmuassa kengistä, mitä he käyttävät ja tietyistä "tunnussanoista" mitä he saattavat sanoa. Mies päätti lähteä, kun oli alkanut kuulemaan radioista ja televisioista häntä vakoilevien agenttien lähetyksiä, sekä havaittuaan että pistorasioihin oli asennettu tarkkailulaitteita.

En kommentoinut tai kyseenalaistanut miehen tarinaa. Kirjasin sen vain kuten hän sitä kertoi, samoin kuten kirjasin aikaisemmin ruandalaisen naisen edesmenneiden lapsien nimiä. Maahanmuuttovirasto tekisi tässäkin asiassa arvion todellisesta suojelun tarpeesta. Sillä aikaa myös Yhdysvaltalainen mies saisi asua vastaanottokeskuksessa, missä hän saisi käyttää myös mahdollisesti tarvitsemiaan terveydenhoidon palveluita.

Kirjoitan asioista, joista olisi helpompi vaieta. 

En siksi, että haluaisin provosoida – vaan siksi, että niin harva uskaltaa puhua niistä. 

Totuus pitäisi aina voida sanoa ääneen. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta hiljaisuus ei suojele ketään – ainoastaan ongelmaa. 

Jos haluat tukea sitä, että joku uskaltaa kirjoittaa vaikeista aiheista, voit tarjota ahkeruuskahvin – eli pienen lahjoituksen blogille: 

https://ko-fi.com/srajam