Ja hän eli elämänsä onnellisena loppuun saakka – Valeavioliitto ja oleskelulupa

Ulkomaalaispoliisin aamupalaverin aiheena oli tänään ryhmänjohtajan työn alle ottama käännytyksen matkajärjestelyt. Asia oli yksinkertainen rutiinijuttu. Mutta ylikonstaapelille se oli taas kriisi, mikä piti purkaa ääneen muun ryhmän kuunnellessa. Saatuaan valitusvirtensä päätökseen hän rupesi tiedustelemaan jokaiselta erikseen oliko päivälle sovittu tapaamisia tai vastaavaa aikataulua, eli kenestä saisi itselle tämän päivän "nakkikoneen".

        - Samuli, onko sinulla tänään mitään sovittua?

Olin hetkisen hiljaa, kysymys oli ansa. Kielteinen vastaus merkitsisi että päiväni olisi pilalla, olin joskus aikaisemmin jo astunut tähän miinaan enkä tekisi sitä uudestaan. Tiesin myös entuudestaan että olisi turha yrittää selittää ulkomaalaispoliisin työn olevan haastavaa ajatustyötä kuten suunnittelua, ongelmien ratkaisemista ja asioiden järjestelyä. Työ vaatii keskittymistä eikä se onnistu jos työskentelyn joutuu jatkuvasti keskeyttämään.

        - Kyllä tässä kaikenlaista on. Vastasin hieman epäselvästi ja kysymyksen vierestä ja toivoin että se riittäisi saamaan ylikonstaapelin pois häiriköimästä minua.

        - Mitä muka sinulla on? Koska sinulle on asiakas tulossa? Hän tivasi.

Turha toivo. Seuraavaksi yrittäisin avata työtilannettani.

        - Mulla on tässä näitä matkajärjestelyjä kesken. Ne vaativat nyt mun huomioni, en mä nyt pysty hyppäämään kesken näiden tekemään jotain muuta. Epätoivoinen yritykseni selittää täysin aiheesta tietämättömälle, kuinka monimutkaisien kokonaisuuksien hoitaminen ei onnistu ilman keskittymistä.

        - Täääääh! Oli ryhmänjohtajan vastaus. Hän tehosti viestiä avaamalla suunsa auki niin, että leuka loksahti sijoiltaan ja aivan kuin pari hänen tyhjään aivokoppaan pesiytynyttä kärpästä olisi karannut sieltä ulos.

Itsevarmuuteni alkoi murentumaan. Kuinka voisin selittää mitä haastava ajatustyö merkitsee ihmiselle, joka on vähäiseenkin ajatustyöhön täysin kykenemätön. Olisi kuin koittaisi kuvailla sokealle, miltä näyttää liekki, tai kuurolle miltä musiikki kuulostaa. Joku varmasti siihen pystyisi, mutta poliisin töissä joutuu usein kohtaamaan oman inhimillisen olemassaolon rajallisuuden ja oma rajani kulki tässä.

En ole varma kumpusiko ryhmänjohtajan vääristynyt ilme totaalisesta typeryydestä, vai oliko se sittenkin ovelaa taktiikkaa saada oma tahto läpi. Joka tapauksessa se alkoi toimimaan. Aloin jatkamaan vastaustani haparoiden.

        - Siis mun pitää koittaa järjestää näitä matkoja, näissä on aikarajat. Epätoivo alkoi kuulua äänestäni samalla kun ryhmänjohtaja tuijotti minua lasittuneella katseella leuka yhä riippuen polvissa saakka.  Totta puhuen minua alkoi jo hieman ärsyttää tilanne ja tunsin kuinka omatkin aivonystyräni alkoivat lamaantumaan ja haastava ajatustyöni käymään entistäkin haastavammaksi.

        - En minä pysty hoitamaan näitä jos mä en saa näille aikaa...

Työpuhelimeni pärähti yllättäen soimaan – taivaan kiitos. Piipittävä soittoääni muistutti äänimerkkiä, jolla yksinkertaisia luontokappaleita koulutetaan tekemään temppuja ja jonka jopa ylikonstaapeli pystyi yhdistämään Pavlovin koiran lailla liittyvän jotenkin töiden tekemiseen. Hän lähti tuhahdellen tiehensä etsimään toista uhria hoitamaan asioitaan samalla kun painoin vihreää luurin kuvaa ja vastasin. Olin saanut aloitteen takaisin itselleni huolimatta siitä, mitä puhelun toisella puolella odottaisi. Pääsisin sen jälkeen keskittymään töihini.

Puhelun soitti aulavartija ja kertoi poliisiasemalle saapuneesta naisesta, joka halusi keskustella kanssani jostakin käännytysasiasta.

Menin aulaan ja tapasin naisen, jonka tunnistinkin entuudestaan. Nainen oli usein tullut miesystävänsä kanssa hoitamaan miehen asioita poliisiin. Mies oli kotoisin Marokosta ja oli hakenut Suomesta oleskelulupaa erilaisin perustein. Turvapaikkaa ei ollut myönnetty, koska oli ilmeistä, että miestä ei  uhannut hänen kotimaassaan hengen tai vainon vaara. Maahanmuuttovirasto oli lopulta tehnyt päätöksen käännyttää mies Suomesta kotimaahansa Marokkoon. 

Olin alkanut järjestelemään miehen matkaa takaisin kotimaahansa. Nainen oli miehensä seurassa aina kun tämä tuli asioimaan kanssani poliisiasemalle. Hän hyvin kärkkäästi puolusti miestä ja pyrki puuttumaan ja vaikuttamaan jokaisen tilaisuuden tullen poliisin toimintaan. Olin kuunnellut jos jonkinlaisia piikittelyjä ja solvauksia naisen suusta.

Käännytys päätökseen oli kuitenkin hallinto-oikeus tehnyt täytäntöönpanokiellon. Se perustui miehen ja naisen jättämään uuteen oleskelulupahakemukseen, tällä kertaa perhesiteen perusteella – he olivat menneet naimisiin. Odottelu kesti joitakin kuukausia, kunnes maahanmuuttovirasto oli tehnyt tähänkin hakemukseen päätöksen: miehelle myönnetään Suomeen oleskelulupa perhesiteen perusteella.

Tällä kertaa nainen oli kuitenkin tullut yksin, ilman aviomiestään. Hän kertoi, että oleskelulupapäätöksen jälkeen hänen miehensä oli kadonnut. Miestä ei ollut näkynyt moneen viikkoon, eikä hän vastannut enää naisen puheluihin. Tällä kertaa sain olla rauhassa naisen piikikkäältä kieleltä, ilkeät sanat kohdistuivat nyt hänen puolisoonsa. Nainen alkoi itkemään ja vaati että poliisi käännyttäisi miehen. Se ei enää tässä vaiheessa onnistuisi, mies oli nyt saanut oleskeluoikeuden Suomeen.

Kuuntelin aikani naisen valitusta ja tunteiden purkua, ennen kuin saattelin hänet ulos poliisiasemalta ja pääsisin palaamaan taas työpisteelleni.

Joku oli sillä välin tuonut huoneen kahvipöydälle pullaa ja keksejä.

        - Ota Samuli pullaa. Joku kehoitti minua,.

        - Ei kiitos. Tokaisin ja katselin halveksuen ahnaasti leivonnaisia suuhunsa tunkevia kollegoitani. - Pulla on lasten ja vanhojen mummojen ruokaa. Sanoin vielä tuoden julki tuomitsevan asenteeni.

Tuollaiset pullapojat tuskin tulisivat selviämään kolmannesta maailmansodasta, tuumailin. Olin jokin aika sitten lukenut internetistä paaston terveyshyödyistä. Minulla oli nyt kolmas ja paastoni viimeinen vuorokausi menossa – en ollut siis syönyt yhtään mitään kolmeen vuorokauteen. 

Istahdin tuolilleni ja vihdoin pääsin valmistautumaan tekemään hyvin vaativaa ajatustyötäni. Aivoni vaikuttivat kuitenkin olevan nyt ylikierroksilla, joten katsoin parhaaksi lepuuttaa niitä hetkisen aikaa katselemalla sosiaaliseen mediaan tulleita uusia päivityksiä, kuvia ja videoita.

Kohta konttorille palasi lounastauolta heikkoluonteinen kollegani ja meidän oli lähdettävä ripeästi liikkeelle. Meillä oli tiukka aikataulu, sillä olimme sopineet erään käännytettävän kanssa että käymme noutamassa hänet iltapäivällä vastaanottokeskuksesta, saatamme hänet lentokentälle ja valvomme että hän poistuu maasta.

Meillä oli käytössä kuljetuksiin tarkoitettu siiviilimallinen pakettiauto. Kurvasimme sillä nopeasti Kalliossa sijaitsevan vastaanottokeskuksen pääoville, ala-aulassa oli odottamassa irakilainen mies matkalaukkuineen.

        - Are you ready to go? Kysyin häneltä, onko hän valmis lähtemään.

        - Yes, I'm ready. Lets go. Hän vastasi ja kertoi olevansa valmis.

Mies oli turvapaikanhakija, joka oli määrätty käännytettäväksi Saksaan. Hänellä oli turvapaikanhakuprosessi siellä kesken.  Miehen hakemuksen käsittely ei ollut Suomessa kestänyt paria viikkoa pitempään, eikä mies ollut tehnyt valitusta päätöksestä hallinto-oikeuteen, hän oli ymmärtänyt että se tuskin muuttaisi tilannetta, ainoastaan pidentäisi sitä.

Heitimme miehen matkatavarat auton keskiosaan ja mies nousi taakse kuljetustilaan. Partiokaverini ajeli autoa, minulla oli tänään ollut sellainen olo, ettei oikein ollut energiaa, eikä oikein huvittanut tehdä yhtään mitään.

Muistan miehen hyvin, hänen käännytysasiansa oli tullut minun työpöydälle muutamaa viikkoa aikaisemmin. Olin kutsunut miehen poliisiasemalle saamaan tiedoksi maahanmuuttoviraston päätöksen, joka sisälsi kielteisen kannan turvapaikkaan, sekä käännytyksen Saksaan. Mies käyttäytyi asiallisesti ja kertoi, että hänen oli tarkoitus tulla hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Saksassa viranomaiset olivat ottaneet häneltä sormenjäljet, hän ei aivan ollut käsittänyt, mistä oli ollut kysymys, mutta ymmärsi nyt että hänet oli rekisteröity turvapaikanhakijaksi. Lyhyen keskustelun jälkeen mies hyväksyi, että hän joutuu tästä syystä palaamaan Saksaan.

Mies kertoi, että jokin ulkomaalaisia auttava järjestö oli Saksassa järjestänyt hänelle matkan Suomeen. Hänelle oli ostettu matkaliput laivaan, millä hän matkusti Suomeen. Sovin miehen kanssa, että hän pysyttelee vastaanottokeskuksessa ja olen häneen yhteydessä ja että poliisi järjestää hänelle matkan ja että me viemme hänet lentokoneeseen.

Saavuimme Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja menimme lentoyhtiön tiskille tekemään lähtöselvityksen. Jonoja oli paljon, mutta saimme sentään business-tason palvelua, emmekä joutuneet odottelemaan rahvaan seassa.

Nappasimme maihinnousukortit mukaan ja suuntasimme turvatarkastukseen. Pääsimme taas VIP-jonoon, Irakilaisen miehen tavarat tarkastettiin normaalisti, mutta kollegani kanssa saimme luvan päästä terminaalialueelle poliisiksi tunnistautumalla.

Etsimme oikean laiturin terminaalista ja istuimme odottamaan käännytettävän miehen kanssa lähtöä. Hän ei juurikaan osannut englantia, joten kovin kummoisia keskusteluja emme hänen kanssaan käyneet. Elekielellä kuitenkin pidimme yhteyttä yllä ja hymyilemällä ja osoittelemalla asioita. 

Mies viittoili ja näytti matkapuhelintaan, hän toivoi kai selfietä kanssani. Päätin suostua siihen diplomaattisista syistä, jotta yhteistyö säilyisi lennon odottelun ajan.

Viimein lentoyhtiön henkilökunta saapui paikalle ja menin jututtamaan heitä.

        - Terve, konstaapeli Rajamäki Helsingin poliisista. Esittäydyin ja näytin vielä virkamerkkiäni todistaakseni sanani.  - Olemme tuomassa käännytettävää lennolle. Kaikki on OK ja mies on ihan vapaaehtoinen ja halukas lähtemään.

        - Kiitos. Lentoemäntä vastasi ja jatkoi: - Tuletteko mukaan lennolle?

        - Emme tule, että hän on ihan vapaaehtoinen. Seuraamme vain että hän lähtee maasta. Mä antaisin teille nämä miehen asiakirjat ja pyytäisin, että annatte ne siellä Saksassa sitten Saksan viranomaisille, he odottavat miestä ja ovat vastassa lentokentällä.

        - Hyvä on. Nainen vastasi ja otti kirjekuoren, jossa asiakirjat olivat,  haltuunsa. - Päästämme teidät ensimmäisenä nousemaan koneeseen. Istukaa vain siinä missä istutte niin minä huikkaan teille kun on valmista.

Puolisen tunnin odottelun jälkeen stuertti vilkutti meille. Nousimme ja saattelimme miehen lentokoneeseen sen kylkeen kiinnitettyä putkea pitkin. Vaihdoin vielä pari sanaa lentokapteenin kanssa, joka varmisti, että mies ei olisi haitaksi lennon aikana. Kapteeni oli tyytyväinen vastaukseeni ja mies pääsi paikalleen istumaan.

Kävelimme putkea pitkin takaisin terminaaliin. Jäimme vielä paikalle odottamaan, kunnes kone lähti liikkeelle ja pystyimme varmistumaan että mies ei enää pääsisi sieltä palaamaan. Sen jälkeen pääsimme tekemään lähtöä takaisin Pasilan poliisiasemalle.

Tällaiset pienet käynnit aseman ulkopuolella olivat mukavaa vaihtelua. Silloin sai karistella toimistopölyt harteiltaan ja hetken hengähtää ilman, että jonkun silmämunat olisivat nauliintuneena selkään. Parini kanssa sovimme, että ajaisimme vielä huoltoaseman kautta josta voisimme napata ansaitsemamme ahkeruuskahvit kun puhelimen parahti soimaan. Näytöltä vilkaisin, että ryhmänjohtaja soittaa – huokaus...

        - Haloo. Vastasin niin tympeällä äänellä kun pystyin.

        - Meneekö teillä siellä vielä kauan? Ryhmänjohtaja yritti tapansa mukaan kuulostaa iloiselta ja ystävälliseltä, vaikka tässäkin kysymyksessä oli taas koira haudattuna.

Pidin sekunnin hiljaisuuden ennen kuin vastasin, kysymys oli vilpillinen ja siinä oli selvästi taka-ajatus

        - Me ollaan vielä täällä kentällä. Että kyllä tässä vielä hetki menee. Vastasin hieman epäselvästi ja kysymyksen vierestä ja toivoin että se riittäisi saamaan ylikontaapelin pois häiriköimästä minua.

        - No tulkaa sitten nopeasti takaisin Pasilaan, täällä on uusia hakijoita.

        - No sinähän voisit vaikka itse osallistua joskus töiden tekemiseen. Ajattelin mielessäni, mutta siitä huolimatta vastasin vain lyhyesti: - Joo. Ja painoin puhelun kiinni.

Saavuimme autollemme ja otimme suunnan tutulle huoltoasemallemme, sieltä varmasti löytäisimme kuumaa kahvia antamaan voimia toimistolle paluuseen. Siellä voisi myös istahtaa ainakin parikymmentä minuuttia, ennen kuin toimistolla heräisi epäilyksiä. Siinä ajassa kerkeäisi lepuuttamaan aivoja sosiaaliseen mediaan tehdyissä uusissa julkaisuissa, kuvissa ja videoissa. Se valmistaisi aivot taas haastavaan ajatustyötä varten.