Yövuorosta nettitreffeille – kun poliisi yrittää olla tavallinen ihminen
Kello lähenteli aamu kahdeksaa, olin ajelemassa kohti kotia yövuorosta. Ajelin korealaisvalmisteisella henkilöautollani pitkin Kehä ykköstä ja olin kiinnittänyt huomion vanhaan Mazdaan, jota tarkkailin taustapeilini kautta. Korvien välissä oli selvästi vielä työvaihde päällä. Ylikierroksilla käyvien aivojen lisäksi yövuoron jäljiltä päätä myös särki, sekä silmäluomet olivat lyijyn raskaat. Stereoista kovalla soiva raskas rock-musiikki auttoi taistelemaan silmien umpeen painumista vastaan. Vielä parikymmentä minuuttia, että saisin auton pysäköityä kotipihaani. Onneksi vielä ei ollut ruuhkaa, takanani ajeleva Mazda taisi olla ainoa liikenteen käyttäjä itseni lisäksi.
Poistuin kehältä Malmin rampista ja jatkoin kohti kotia. En malttanut odottaa, että saisin heittäytyä vuoteeseen ja vihdoin ummistaa silmäni. Vilkaisin taas taustapeiliin ja takanani ajelevalla Mazdalla näytti olevan sama suunta. Tänään olikin tärkeä saada edes hieman nukutuksi, olin iltapäivälle sopinut treffit ja olisi hyvä jos en olisi silloin täysi zombi.
Ajelin värikkään Malmin kaupunginosan läpi kohti rauhallista Tapanilan lähiötä, olin jo melkein kotonani. Kiinnitin taas huomion Mazdaan, joka nyt vaikutti seuraavan minua. En ollut varma, kuinka kauan auto oli ollut perässäni, ensimmäisen havainnon tein siitä melkein kymmenen kilometriä sitten kehällä. Nyt ajeltiin jo niin syvällä pienessä lähiössä, että olisi melkoinen yhteensattuma, että autolla vain sattui olemaan sama suunta kuin itselläni. Vielä kun auto kääntyi perässäni kotikadulleni tein päätöksen heittää "ketunlenkin". Ajaisin kotini ohi ylimääräisen kierroksen ja jos auto pysyisi perässäni, voisin olla varma, että se seuraa minua. Poliisiasemalle on aikaisemminkin tehty tiedustelua, konstaapeleita on seurailtu koteihinsa, sekä aseman läheisyyteen pysäköityjen autojen rekisteritunnuksia on tutkittu.
Jatkoin siis ajamista kotitaloni ohi Mazda kannoillani. Seurailin sitä silmä kovana taustapeilistäni ja mietin suunnitelmaa. Kannattaisiko ottaa suoraan yhteys alueen kenttäjohtajaan, seurata tilanteen kehtittymistä vai pysähtyä ja kohdata takana ajavan auton kuljettaja. Jatkoin matkaani vielä vähän matkaa ja ajoin Tapanilan juna-aseman vieressä olevan liityntäpysäkin ohi. Perässäni ollut auto kääntyi sinne. No sehän olikin han hyvä selitys autoilijan reitille. Jatkoin aloittamani ylimääräisen kierroksen ajamista loppuun, unille pääsy viivästyi tuskalliset kymmenen ylimääräistä minuuttia.
Kotona sukelsin turhia odottelematta suoraan sänkyyn. Suihku saisi odottaa.
Herättyäni, tai noustuani muutaman tunnin sängyssä kieriskelyn ja hikoilun jälkeen, aloin valmistautumaan tulevaa tapaamista varten. Arkisin käytin yleensä uniformua, joten omistamani siviilivaatteet olivat lähinnä erilaisia urheilu tai ulkoiluvaatteita. Valitsin formaaleimmat reisitaskuhousut – harmaat, ei maastokuviota – jalkaan maastolenkkarit, joissa oli taktiset pikakiristyskengännauhat. Kutakuinkin samanlaiset, joita päiväkotilapset käyttävät joskus tarralenkkarivaiheen jälkeen, mutta ennen isojen lasten kenkiä.
Deittiprofiilin tekeminen oli ollut myös haastavaa. En voisi juurikaan kertoa itsestäni, en ainakaan ammatistani, ehkä jotain harrastuksista. En tietäisi kuka profiilia lukee, en haluaisi että kuvani päätyisivät mihinkään rikollisten ylläpitämään poliisirekisteriin. Tai että sanojani profiilista ja keskusteluista vääristeltäisi tai leviteltäisi pitkin sosiaalista mediaa. Mutta jotain ympäripyöreää ja nokkelaa olin kuvaukseen keksinyt.
Keskusteluissa oli myös samankaltaisia ongelmia. Enhän voinut kertoa olevani poliisi, tunnetusti naiset lankeavat poliiseihin, joten ammatin kertominen voisi olla jonkin asteista virka-aseman väärinkäyttöä.
Näistä vaikeuksista huolimatta olin kuitenkin saanut järjestettyä treffit ja matkasin junalla kohti keskustaa. Suunnitelma oli kävellä Töölönlahden ympäri, mukava kolmen kilometrin kävelymatka. Univaje painoi edelleen, muutaman tunnin päiväunet eivät olleet aivan kuitanneet kaikkia velkoja. Muistelin mikä oma nimeni olikaan ja yritin pitää sen mielessäni, että osaisin esittäytyä oikein, ensivaikutelma on tärkeä!
Tapasin viehättävän naisen rautatieasemalla, aloimme juttelemaan ja lähdimme kävelemään kohti Töölön ulkoilureittejä. Mielessäni pyöri edelleen lähinnä työhön liittyviä asioita. Erilaisia jännittäviä tilanteita ja mielenkiintoisia keikkoja. Oli melko harvinaista olla tekemisissä työyhteisön ulkopuolisen ihmisen kanssa. Kenttätyössä vapaapäivät vietetään, kun tavalliset ihmiset ovat töissä ja ainoat vapailla olijat ovat oman kenttäryhmän kollegat.
Hän kysyi minulta aikaisemmista suhteistani. "Kylläpäs nyt mennään heti henkilökohtaisuuksiin", ajattelin. Vastasin epämääräisesti olleeni sinkku joitakin kuukausia ja ohjasin keskustelun lahdessa uiskenteleviin joutseniin.
Saimme lahden verkkaisesti kierrettyä ja aloimme tekemään eroa. Olin kertonut kaikki hurjimmat seikkailut, rajuimmat näkemäni kuolemantapaukset sekä penkkipunnerrustulokseni. Voisi siis sanoa, että lähdin kotia kohti varsin itsevarmana kakkostreffeistä!
Junan saavuttua Tapanilan asemalle, vilkaisin liityntäpysäkille. Aamulla minulle vainoharhoja aiheuttanut Mazda oli edelleen parkissa.
Kommentit
Lähetä kommentti