Kirottu postinjakaja - Turvapaikanhakija Kamerunista

Olin saapunut aamulla töihin ulkomaalaispoliisin avotoimistoon, tyylikkäät viisitoista minuuttia myöhässä. Ensitöikseni olin kaatanut itselleni kupin kahvia. Join pieniä siemauksia kuumasta juomastani samalla kun katselin konttorin ikkunan sälekaihtimien välistä kadun toisella puolella käynnissä olevaa Keski-Pasilan valtavaa työmaata. Työmiehet olivat selvästi jo hyvissä ajoin saapuneet paikalle urakoimaan ja kanniskelivat raskaan näköisiä työkaluja ja rakennusmateriaalia sisään valmisteilla olevan kerrostalon luurankoon. Erilaiset suuret työkoneet ajelivat työmaalla maansiirtotöissä. Koko poliisiasema tärähteli paalutustöiden vuoksi, josta aiheutuva jyskytys oli jo niin tuttua, että sitä ei enää erottanut tavanomaisesta taustahälystä, ellei siihen keskittynyt.

    - On kyllä raskaan näköistä hommaa. Heitin ilmoille toteamuksen muille toimistolle saapuneiden kollegoiden iloksi ja otin taas hörpyn kahvistani. - Mutta kyllä nuokin hämmästyisivät jos tulisivat tänne katsomaan kuinka oikeasti tehdään töitä!

    - Noniin Samuli... aikamoiset jutut taas... Joku kuittasi kommenttiini tylsistyneen oloisesti.

    - Mutta niinhän se oli. Jatkoin mietiskelyäni. - Että Aatamin rangaistus oli "raataa otsansa hiessä", mutta ei kai Jumalakaan nyt aivan tätä tarkoittanut!

Siirryin kahvikuppeineni työpisteelle ja availin tietokoneeni. Kello oli puoli yhdeksän, päivittäinen aamupalaveri alkaisi puolen tunnin kuluttua, joten nyt olisi aivan turha saada työtehtäviä vielä aloitettua. Päätin siis käydä läpi lukemattomia sähköposteja postilaatikostani ja ikäänkuin simuloida töiden tekemistä.

Ensimmäisenä avasin turvallisuuspäällikön lähettämän viestin. Hän oli tehnyt tutkimuksia kuinka nopeasti poliisiaseman ulko-ovet sulkeutuvat. Tutkimustulokset olivat hälyttäviä ja huokaisin helpotuksesta, että tämäkin seikka yhteisestä turvallisuudesta oli nyt huomioitu.

Avasin myös ensimmäistä kertaa joitakin viikkoja vanhoja viikkoraportteja, joissa oli tilastoitu kuluneen viikon työsuoritteita motivointi viestien saattelemana.

Minulle selvisi myös, että itselleni tuntematon päivittäisrikostutkinnan konstaapeli on jäämässä lomille ja hän tarjoilee kakkukahvit ryhmänsä muille jäsenille.

En aivan kerennyt lukemaan kaikkia sähköpostejani, kun joka aamuinen palaverimme alkoi. Jäisipä puuhaa seuraavallekin päivälle.

Tämän aamuisena kokouksen aiheena oli tutkinnanjohtajana toimivan komisarion televisiosta näkemä selviytymis tosi tv ohjelma. Sen innoittamana komisario oli pakannut oman "pako-repun" ja kehuskeli kykenevänsä tarpeen vaatiessa pakenemaan kotoaan vaikka välittömästi. Yleisö teki lisäkysymyksiä ja antoi ihailevia kommentteja, joihin sisältyvä sarkasmi vaikutti ylittävän komisarion ymmärryksen.

Tutkinnanjohtajan auvoisista kotioloista ajatuksia herättävän fantasioinnin keskeytti päivystyspuhelimen pirinä. Ryhmänjohtajana toimiva ylikonstaapeli sai välittömästi paniikkikohtauksen. Muu työryhmä hiljentyi ja katseet naulittuina seurasivat ryhmänjohtajaa, kun hän lyhyesti vastaili puhelimessa esitettyihin kysymyksiin:

        - Joo, Kyllä. Selvä, tuokaa tänne niin me hoidetaan. Hän puuskutti ja lyhyen hengitystauon jälkeen kiekaisi: NYT SINNE ON TULOSSA HAKIJA! JONKUN PITÄÄ HETI MENNÄ OTTATMAAN SE VASTAAN!

Poliisin kenttäpartio oli siis tavannut kaupungilla henkilön, joka ilmoitti haluavansa hakea turvapaikkaa ja jota partio oli nyt tuomassa kohti poliisiasemaa. Ryhmänjohtaja oli kokenut tarpeelliseksi käynnistää punaisen hälytyksen. Kyseessä kuitenkin oli täysin tavanomainen perustehtävä, joita tyypillisesti ryhmämme hoitaa useampia päivässä.

Mutta jokatapauksessa "nakki napsahti" minulle ja kollegalleni. Menimme ulos ottamaan vastaan partion, joka saapuikin pian. Heillä oli kyydissään Kamerunilaistaustainen mies, jolla ei ollut mitään matkustus- tai henkilöasiakirjoja ja oli rehellisesti kertonutkin tulleensa maahan ilman niitä ja haluavansa hakea nyt turvapaikkaa.

Veimme miehen rekisteröintihuoneeseen turvapaikkahakemuksen vastaanottoa varten ja tilasimme ranskan kielen puhelintulkkauksen, jotta voisimme jututtaa miestä paremmin. 

Mies kertoi, että hän oli ollut Suomessa jo ainakin puoli vuotta. Hän oli tullut hakemaan turvapaikkaa, mutta oli nähnyt televisiosta, että turvapaikanhakijoita oli vastustettu ja kritisoitu. Niinpä hän ajatteli, että ei siksi haekaan. Hän oli törmännyt Helsingissä maanmieheensä, jolla oli oleskelulupa Suomeen ja oli töissä postinjakajana. Hän oli tehnyt miehen kanssa sopimuksen, että mies maksaa hänelle hieman palkkaa ja hän jakaa miehen postit. Kertomusta tuki Kamerunilaismiehen vaateetus, hän oli pukeutunut postinjakajan vaatteisiin. 

Mies jatkoi kertomustaan, että oli hyvin pienellä palkallaan juuri ja juuri tullut toimeen, koska oli saanut majailla "työnantajansa" luona. Mutta nyt aamulla hän oli joutunut poliisipartion kanssa tekemisiin liikenneonnettomuuden vuoksi. Hän joutui hakemaan turvapaikkaa, koska muutoin hänet otettaisi säilöön, sekä käännyteettäisi takaisin kotimaahansa.

Mies kertoi olevansa kotoisin pienestä kylästä kotimaansa maaseudulta ja joutuneensa siellä ongelmiin, eikä siksi voinut enää asua siellä. Hän oli rakastunut kylän johtajan tyttäreen ja ollut suhteessa tähän. Kun asia oli tullut julki oli naisen isä raivostunut ja käskenyt kylän poppamiehen kiroamaan miehen. Mies kertoi, että kylän voodoo pappi on hyvin voimakas ja osaa käyttää mustaa magiaa, joten hänen oli paettava kylästä ja maasta.

Kirjailin ilmoitusta sitä mukaan valmiiksi kun mies tarinaansa kertoi. Erikoiselta kuulostava peruste ei nostattanut kulmakarvoja, sillä kyseinen mies ei ollut ensimmäinen Länsi-Afrikkalainen, joka on karkoitettu kylästään voodoopapin toimesta. En lähtenyt kyseenalaistamaan miehen kertomusta, sillä tässä vaiheessa tehtävä oli ainoastaan alustavasti kirjata hakemuksen syy. Maahanmuuttovirasto saisi myöhemmin tarkemmin selvitellä, onko miehen kokema uhka ollut aitoa ja hänen henkensä todella vaarassa kotimaassaan.

Ilmoituksen kirjaamisen ja reksiteröintitoimenpiteiden jäkeen mies sai lähteä vastaanottokeskukseen asumaan, minne hän helposti löytäisi, koska Helsinki oli hänelle jo jokseenkin tuttu, epävirallisena postinjakajana toimimisen jälkeen.

Mies sai lisäksi matkaansa sakon maassa oleskelusta ilman siihen oikeuttavaa lupaa. Turvapaikanhakeminen tyypillisesti on peruste olla antamatta sakkoa, mutta lain tulkintani mukaan hakemus tulisi jättää viipymättä, mitä puolen vuoden oleskelu ei mielestäni ole. Mies vaikutti kuitenkin vilpittömästi ajatelleen, että olisi paras olla hakematta turvapaikkaa suomalaisten yleisen hyväksynnän vuoksi. Hänen olikin onnistunut elättää itsensä töitä tekemällä, vaikkakaan työsuhde ei aivan vastannut Suomen työlainsäädäntöä.

Mutta meillä alkoi olemaan nyt lounastauon aika. Menimme kollegani kanssa ilmoittamaan ryhmänjohtajalle aikeistamme lähteä syömään. Ylikonstaapeli oli kätkeytynyt työpisteelleen tietokoneensa ja kasaamiensa paperipinojen taakse, hän vaikutti unohtaneen aiemmin meille osoittamansa työtehtävän.

        - Kuule, me saatiin se hakemus valmiiksi ja mentäis nyt syöm... En saanut lausetta loppuun, kun ryhmänjohtaja keskeytti minut.

        - Odota vähän Samuli. Hän tuhahti tuijottaen tietokoneensa näyttöä, välillä vilkaisten pöydälleen riviin asettamiaan kolmea matkapuhelinta.  - Mä luen ensin nämä sähköpostit! Hän sanoi tiukasti ja keskittyneesti, välillä korjaillen asentoaan tuolillaan. Ryhmänjohtaja pyöritteli vielä hiirtä ja klikkaili pari kertaa, joka sai pöydällä olevan tulostimen työntämään ulos jonkin sähköpostiviestin. Vasta sitten hän antoi huomionsa minulle, korostaen puuhiensa tärkeyttä ja viimeistelläkseen töiden teon simuloimisen vakuuttavuuden.

Kirjoitan asioista, joista olisi helpompi vaieta. 

En siksi, että haluaisin provosoida – vaan siksi, että niin harva uskaltaa puhua niistä. 

Totuus pitäisi aina voida sanoa ääneen. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta hiljaisuus ei suojele ketään – ainoastaan ongelmaa. 

Jos haluat tukea sitä, että joku uskaltaa kirjoittaa vaikeista aiheista, voit tarjota ahkeruuskahvin – eli pienen lahjoituksen blogille: 

https://ko-fi.com/srajam