Itsenäisyyspäivä poliisin autossa

Oli itsenäisyyspäivä ja taas kerran istuin täyteen ahdetussa poliisiautossa. Niska oli jo jumissa kypärän kannattelemisesta ja selkä hankalasta asennosta niin kipeytynyt, että huomenna sängystä nouseminen tulisi olemaan vaikeaa. Sisällä oli kanssani kahdeksan muuta konstaapelia varusteineen ja tavaroineen. Onneksi meillä oli sentään käytössä suuri Mersun Sprintteristä valmistettu "Mörkö", eli jouharyhmän kuljettamiseen ensisijaisesti käytettävä auto. Kaikilla ryhmillä asiat eivät olleet niin hyvin, jotkut olivat joutuneet ahtautumaan perinteiseen ja pienempään Volkkarin Transportterin, eli "Maijaan".

Kaikki olivat pukeutuneet jääkiekkoilijan varustusta muistuttaviin suojavarusteisiin. Ne tekivät ahtaassa autossa istumisesta entistäkin ahtaampaa ja tukalampaa. Varusteet estivät luonnollisen liikkumisen, oli tyydyttävä siihen asentoon mihin ne asettuivat. Hikinorot valuivat pitkin otsaa kuumassa autossa,  varusteiden alla piti olla kuitenkin kunnolliset talvivaatteet, ulkona oli rajusti pakkasta. Kun aika tulisi hypätä ulos autosta, hiestä märät varusteet kylmenisivät nopeasti, kypärän visiiri huurtuisi ja lopulta jäätyisi. Epämukavuuden, sekä vaihtelevan kuumuuden ja kylmyyden joutui nyt vain sietämään.

Varusteiden piti olla valmiiksi puettuna päälle, koska tilanne kaupungilla oli räjähdysherkkä. Pukemiseen ei olisi aikaa jos olisi alettava toimimaan. Poliiseja oli kutsuttu Helsinkiin ympäri Suomen, aina Oulua myöten. Päivänä oli tyypillisesti luvassa useita mielenosoituksia ja mellakoita, se on yksi poliisin kiireisimmistä päivistä. Joitakin yksittäisiä kiinniottoja oli tehty jo aikaisemmin päivällä. Loppuillasta oli ollut useita isoja rähinöitä ja tappeluita, mutta nyt tällä hetkellä oli rauhallista.

Autossa oli hiljainen, odottava ja keskittynyt tunnelma. Autostereot oli laitettu pois päältä, jotta musiikki ei haittaisi havainnointia ja jatkuvaa korvanapissa särähtelevän viestinnän kuuntelua. Aikaisemmin päivällä musiikki oli kyllä soinut, joku katseli matkapuhelimellaan sarjoja tai elokuvia, toiset koittivat pitää yllä yksitoikkoista keskustelua. Silloin keskittyminen oli vielä siinä, kuinka saada aika kulumaan, kun mitään ei tapahdu ja kun vuoroakin oli jäljellä vielä reilusti yli normaalin työpäivän verran.  

En oikein tiennyt kuinka paljon kello oli, matkapuhelin ja rannekello olivat jossain rintapanssarien ja varusteiden alla ja varusteiden rajoittamat liikeradat estivät kaivelemasta niitä esiin. Eipä sillä ollut väliäkään, varsinainen työaika oli päättynyt ajat sitten ja kotiin lähdettäisi vasta sitten kun lupa annettaisi. Linnanjuhlien vastaanottoa ei olisi toivoakaan nähdä. Aikaisemmat rähinät olivat olleet niin mittavia, että johto katsoi olevan tarpeellista pitää JOUHAa vielä ainakin osittain töissä, maakunnista tulleita porukoita oli jo päästetty kotimatkalle.

Olin aikaisemmin vajonnut jonkinlaiseen isänmaalliseen hurmokseen ja lupautunut tekemään ylitöitä  – päätös jota nyt kaduin. Mietiskelin, että olin joutunut taas kerran tuottamaan pettymyksen tasavallan presidentille, kun en työkiireitteni vuoksi ollut taaskaan päässyt osallistumaan hänen juhliinsa. Ehkä ensi vuonna.

Ulkona näkyi välillä satunnaisia jalankulkijoita, joku jäi peilailemaan itseään yksisuuntaisesti peilaavaan auton ikkunalasiin, tai otti kadun toiselta puolelta valokuvan autostamme. Varsinaiset väkijoukot olivat parin korttelin päässä, me pidimme yllä valmiutta lähteä liikkumaan nopeasti sinne missä meitä saatettaisi tarvita.

Perinteinen tapani juhlistaa itsenäisyyttä töiden parissa oli taas kestänyt kellon ympäri. Mutta ehkä kohta saisin heittää hikiset varusteet nopeasti pukukaappiini ummehtumaan ja itse vielä nopeasti käytyä saunassa löylyissä laskemassa mustelmia. Sitten hyppäisin luotettavaan Hyundai Getziini ja ajelisin nopeasti kotiin etsimään löytyisikö Tuntematon Sotilas jostakin netin suoratoistopalvelusta, viime katselukerrasta oliki kulunut jo vuosi.

Kirjoitan asioista, joista olisi helpompi vaieta. 

En siksi, että haluaisin provosoida – vaan siksi, että niin harva uskaltaa puhua niistä. 

Totuus pitäisi aina voida sanoa ääneen. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta hiljaisuus ei suojele ketään – ainoastaan ongelmaa. 

Jos haluat tukea sitä, että joku uskaltaa kirjoittaa vaikeista aiheista, voit tarjota ahkeruuskahvin – eli pienen lahjoituksen blogille: 

https://ko-fi.com/srajam