Nälkä ja putkinäkö – ja ihminen kaiteen väärällä puolella
Vuorollamme oli tapana ennen yövuoroa käydä kamppailemassa, painimassa ja nyrkkeilemässä poliisiaseman tatamilla. Itse olin jo hyvissä ajoin kuntosalilla ja tehnyt raskaan maastavetotreenin pohjalle. Yövuoron aloittava päivä oli viikon paras treenipäivä, koska silloin oli saanut nukkua kellon ympäri kaikki univelat pois ja kroppa oli kerrankin palautunut kunnolla. Aikaakin oli mukavasti ennen illalla alkavaa työvuoroa. Painien jälkeen vielä nopeat löylyt ja palautusjuomat naamariin ennen vuoron aloituspalaveria. Se oli täydellinen aloitus pitkälle yövuorolle.
Nyt kuitenkin ajelimme kovaa kyytiä kohti kotikeikkaa Helsingin Malminkartanossa. Ilmoitustietojen mukaan naapurit olivat soitelleet hätäkeskukseen koska kuulosti siltä, että jotakin kerrostalon asuntoa pistettiin nyt perusteellisesti remonttiin. Asunnosta oli lisäksi kuulunut miehen huutamia tappouhkauksia. Emme olleet ehtineet suunnitellusti nappaamaan vuoronaloituskahveja ja sämpylöitä suosikki huoltoasemaltamme. Olimme saaneet kiireellisen tehtävän, jonka vuoksi paahdoimme nyt täyttä häkää. Tiesin, että treenin päätteeksi nauttimani proteiinipirtelö pitäisi nälkää loitolla kolmisen varttia, minkä jälkeen verensokerit romahtaisivat, näkö alkaisi hämärtyä, polvia heikottaisi ja ajatuksen kulku hidastuisi. Myös asiakaspalvelun laatu tulisi laskemaan. Noh, tässä tilanteessa ei auta kuin kompensoida verestä puuttuvaa glukoosia adrenaliinilla.
Saavuimme kohteeseen, tyypillisen harmaan 70-luvulla rakennetun kerrostalon pihaan. Talossa oli kaksi uloskäyntiä viereisillä sivuilla. Muodostimme talon ympärille kahden miehen saartorenkaan jotta kukaan ei pääsisi huomaamatta poistumaan tai menemään rakennukseen sisään. Tarkkailin sisään hämärään rappukäytävään ulko-oven lasien läpi. Näin kohdeasunnon oven levähtävän auki ja sieltä astelevan ulos sekavan ja hermostuneen oloisen miehen. Miehellä vaikutti olevan jokin astalo kädessään. Valaistus rapussa oli niin heikko, etten saanut selvää, mikä se oli, mutta kokonsa puolesta se vaikutti veitseltä. Mies liikkui hetken edestakaisin rappukäytävässä, kunnes lähti rivakasti kohti sivuovea, jolla partiokaverini oli.
- Se tulee sieltä sun ovesta! Sillä oli jotain kädessä, todennäköisesti veitsi! Tiedotin radiolla parilleni – vastausta ei kuulunut.
Vedin aseen kotelosta valmiusotteeseen, avasin rappukäytävän oven ja lähdin etenemään valmiina kohtaamaan veitsellä aseistetun henkilön. Kohdehenkilö oli poistunut rapusta pihalle, mihin parini oli saanut hänet pysäytettyä käskyttämällä ja uhkaamalla etälamauttimella. Miehen kädessä ollut esine oli pudonnut maahan; se osoittautui katkenneeksi harjanvarreksi. Koteloin aseeni ja sain laitettua käsiraudat miehelle, joka totteli poliisin käskytystä.
Lastasimme miehen poliisiautoon samalla kun tukipartio saapui paikalle. Yhdessä selvittelimme mitä oikein oli tapahtunut. Mies oli ilmeisesti huumeiden avustuksella saanut aikaan itselleen jonkin asteisen raivokohtauksen tai lievän psykoosin ja ruvennut tuhoamaan omaa asuntoaan. Omien tavaroiden rikkominen ei ole rikos, mutta miehen tuhovimma oli kohdistunut myös asunnon ulko-oveen, jota ei nyt pystynyt enää sulkemaan. Myös taloyhtiön omaisuus, kuten harja ja mitä mies nyt oli saanut käsiinsä oli kärsinyt. Asunnossa oli ollut myös kaksi muuta miestä, joista toinen oli saanut osumaa miehen riehuessa. Miehet olivat paenneet asunnosta, mutta olivat jääneet lähistölle ja tulivat nyt kertomaan omat näkemyksensä tapahtumien kulusta.
Kuljetimme miehen Pasilan poliisivankilaan epäiltynä ainakin vahingonteosta ja pahoinpitelystä. Miehen mielentila antoi viitteitä siitä, että mies todennäköisesti jatkaisi rikollista toimintaa, ellei häntä pidettäisi kiinniotettuna ainakin yön yli.
Kirjoitellessani rikosilmoitusta, suolieni kurninta palautti mieleeni jo hetkeksi unohtuneen sietämättömän nälän tunteen. Enää hetki paperitöitä ja sitten päästäisi vihdoin syömään.
Mielessäni pyöri myös hetki aiemmin rappukäytävässä. Oliko järkevää lähteä yksin perään, kun uskoin miehen olevan aseistettu veitsellä. Putkinäkö, vireystilan romahdus ja nälän sumentama pää olivat vaikuttaneet taktiseen valintaani. Olisin voinut vain kiertää talon nurkan taakse parini luokse ja välttynyt mahdollisuudelta kohdata mies ahtaassa porraskäytävässä. Tehty mikä tehty.
Olimme jo saavuttamassa huoltoaseman, jolla oli öisin tarjolla keittoa, kun radio alkoi kohisemaan ja hätäkeskuspäivystäjä alkoi latelemaan tehtäväilmoitusta eetteriin.
- Kaksi-yksi-yksi, häke.
- Kaksi-yksi-yksi kuulee. Partiokaverini vastasi, hieman harmistuneena.
- Kaksi-yksi-yksi, kolme-yhdeksän-kuusi aarne tehtävä. Ohi ajanut autoilija soittaa, että moottoritien ylittävän sillan reunalla seisoo joku kaiteen väärällä puolella. Olitte menossa syömään, mutta kaikki muut partiot ovat kiinni tehtävillä. Hätäkeskus jakoi meille tehtävän, jonka kiireellisyys ylitti ruokataukomme tärkeyden.
- Kaksi-yksi-yksi kuittaa, matkalla. Hän kuittasi samalla, kun panin hälytyslaitteet päälle ja poljin kaasua.
Lähestyessämme siltaa näimme, että sillan reunalla tosiaan seisoo nuori nainen. Kaarroimme sillalle, sille liittyvää luiskaa pitkin.
- Älä aja liian lähelle, ettei se pelästy. Parini ohjeisti minua.
Pysäytin auton parin kymmenen metrin päähän naisesta, joka seisoi sillan reunalla. Lähdimme partiokaverini kanssa rauhassa etenemään kohti häntä. Minulle oli langennut vastuu ottaa naiseen kontaktia, koska satuin olemaan häntä lähempänä.
Kulkiessani naista kohti, pidin häntä tiukasti silmällä. Nainen piteli käsillään sillan kaiteesta ja seisoi varpaillaan sen reunalla. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta välillä näytti siltä, että hän raotti niitä ja kurkisti minuun päin. Mielessäni kävi välähdys, kuinka nainen päästäisi irti kaiteesta, kallistuisi taakse päin ja tippuisi pitkän pudotuksen alla olevalle moottoritielle.
Yritin kerätä ajatuksiani ja koittaa keksiä mitä sanoisin naiselle. Mieli löi vain tyhjää. Kielikin tuntui olevan niin kuiva ja kurkku karhea, etten tiennyt saisinko suustani ääntä aikaiseksikaan. Jatkoin askelten ottamista tasaisesti kohti naista, joka piti silmiään edelleen kiinni ja puristi kaidetta.
Kohta huomasin olevani aivan naisen edessä ja vihdoin aivoni antoivat toimintaohjeen: tartu hänen kädestään kiinni! Otin naisen oikeasta ranteesta ja käsivarresta niin tiukan otteen kuin suinkin vain pystyin. Käytin painoani ja pudottauduin polvilleni vetäen naista sillan kaiteen yli omalle puolelleni. Sillan reunalla keikkuva nainen oli painava, mutta tiesin että nyt hänen ei olisi enää mitenkään mahdollista heittäytyä alas sillalta. Olin juuri vetänyt reilut parisataa kiloa maasta, joten tiesin että näpeissäni riittäisi voima, vaikka joutuisin roikottamaan naisen koko painoa sillan reunalta. Partiokaverini oli hereillä ja syöksyi tilanteeseen salamana. Hän tarttui naista takin selkämyksestä – vain pieni nykäisy riitti lennättämään naisen voltilla sillan kaiteen yli.
- Mitä sä oikein teit siellä? Oli kysymys, jonka aivoni onnistuivat tuottamaan. Sulavampi puhuja olisi keksinyt jotakin, mikä ei olisi kuulostanut siltä, etten muka ymmärtänyt tilannetta. Mutta tällä nyt mentiin.
- Ai vittu! Älä purista mun kättä! Nainen huusi
- Mä pidän siitä kiinni, ettet sä pääse hyppäämään. Huohotin.
- Vittu siinä on haavoja ja tikkejä. Nainen parkaisi.
Hellitin otetta ja huomasin, että naisen käsi oli tosiaan siteessä, joka oli rullaantunut pois sijoiltaan. Se suojasi hänen käteensä edellisenä päivänä tekemiä syviä viiltohaavoja, joita oli tikattu umpeen.
Partiokaverini otti luontevasti puheenjohtajuuden, kun omat ylikierroksilla käyvät stressitasoni ja kalorivajeeni häiritsivät kommunikointiani. Hän pystyi rauhalliseen keskusteluun. Veimme tytön poliisiauton takatilaan odottamaan. Parini jatkoi jutustelua hänen kanssaan kun itse soittelin hätäkeskukseen ja pyysin lähettämään paikalle ambulanssin, joka saapuikin vartin odottelun jälkeen ja otti hoitaakseen itsetuhoisen nuoren naisen.
Saimme nousta autoon penkeillemme. Tehtäviä oli kasaantunut odotukselle, liikenneonnettomuus, murto, näpistys. Mutta ne saisivat odottaa sen aikaa, kunnes olisimme saaneet etsiskeltyä huoltoasemamme soppakattilasta viimeiset siskonmakkaran palaset.
Kirjoitan asioista, joista olisi helpompi vaieta.
En siksi, että haluaisin provosoida – vaan siksi, että niin harva uskaltaa puhua niistä.
Totuus pitäisi aina voida sanoa ääneen. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta hiljaisuus ei suojele ketään – ainoastaan ongelmaa.
Jos haluat tukea sitä, että joku uskaltaa kirjoittaa vaikeista aiheista, voit tarjota ahkeruuskahvin – eli pienen lahjoituksen blogille:
Kommentit
Lähetä kommentti