Kun Helsinki nukkuu – Preussilaista jämäkkyyttä partioidessa yössä
Ajelimme loppuillasta mustalla Maijalla kohti erästä Vallilassa sijaitsevaa hieman suttuista hostellia. Radio oli bluetooth-tilassa ja kaiuttimista jylisi "Preussens Gloria", saksalainen sotilasmarssi. Kappale alkaa mahtipontisella vaskipuhaltimien fanfaarilla ja jatkuu rytmikkäästi rumpujen tahdittamana, ylvään itsevarmana marssina. Kappale oli omiaan antamaan piristysruiskeen väsähtäneeseen yövuoroon.
Olimme suorittamassa tehtävää, joka oli alkanut Kalastajatorpan Hilton hotellista. Hotellin ravintolan henkilökunta oli soittanut ja p
yytänyt poliisia noutamaan heidän pöytäänsä sammuneen miehen pois – hän ei joko kyennyt tai halunnut poistua itse. Saavuttuamme paikalle mies paljastui olevan saksalainen turisti, joka totisesti oli onnistunut päihdyttämään itsensä siihen kuntoon, ettei enää itse kyennyt etsiytymään omaan hostelliinsa. Mies oli sen verran yhteistyökykyinen, että päätimme heittää hänet omaan osoitteeseensa putkan sijaan.
Matkalla radiosta oli alkanut soimaan Scooter-yhtyeen kappale "How much is the fish?". Tästä kuuluisasta saksalaisesta kappaleesta oli alkanut ajatusten dominoefekti, joka oli päätynyt siihen, että hyvän asiakaspalvelun nimissä olimme etsineet Spotifystä saksalaisten marssien soittolistan ja niillä pyrkineet tekemään turistin oloa kotoisaksi ja tervetulleeksi.
Saavuimme viimein sotilaallisissa tunnelmissa hostellin pihaan. Menin tyytyväisenä omasta nokkeluudestamme päästämään turistia pois kuljetustiloista. Avasin oven, mutta näky sai minut pettymään. Mies makasi takatilan lattialla sammuneena. Hän heräsi kevyen ravistelun jälkeen ja lähti hoippuen kulkemaan sisään hostelliin tietämättä, että oli jäänyt paitsi hyvästä tarinasta, minkä olisi kotipuolessa voinut tutuilleen kertoa.
Hyppäsin takaisin autoon ja tokaisin parilleni pettyneenä
- Se oli sammunut...
- Mikä pettymys. Hän vastasi.
Emme antaneet takaiskun lannistaa saavuttamaamme Preussilaista, mahtipontisen arvokasta jämäkkyyttä ja annoimme saksalaisten marssien jylistä läpi yövuoron päämäärättömän partioajon.
Olimme päätyneet ajamaan Seurasaarentietä, Meilahden puiston vieressä. Tyhjää tietä ajellessamme näin edessämme jalkakäytävällä erikoisesti pukeutuneen miehen kävelevän meitä kohti. Mies käveli kädet taskuissaan, yllään suhteellisen siistit vaatteet, mutta kokonaisuuteen huonosti istuva ylisuuri pipo. Ohi ajaessamme mies nosti kätensä tervehdykseksi. Vastasin tervehdykseen samaan tapaan – mukavaa saada osakseen ystävällisyyttä, varsinkin tylsyyden keskellä. Kiinnitin kuitenkin nopeasti huomioni pari kymmentä metriä miehen takana kävelevään isokokoiseen korstoon, joka vaikutti tuijottavan edellään kävelevää miestä.
- Mikähän kuvio tuossa nyt oikein on käynnissä? Ajattelin ääneen.
- Etkö sä muka tunnistanut? Partiokaverini kysyi.
- Hä. No en. Tuhahdin.
- Se oli tasavallan presidentti. Ilmoitti parini.
- Ai niinkö? Hämmästelin. - Jenni on varmaan pistänyt sen kävelemään.
- Voi olla joo. Lennu-koira on näköjään jäänyt Jennille. Yhtyi parini näkemykseeni.
- 210, Häke kutsuu.
Käänsin stereoista soivaa "Königgrätzen marssia" hiljaisemmalle, jotta voisin käydä keskustelun radion kanssa.
- 210 kuulee.
- 210. Tehtävä nolla-viisi-nolla celsius. Mies soittaa ja kertoo, että oli herännyt yöuniltaan puhelimen soittoon. Puhelimessa miesääni oli ilmoittanut, että aikoo räjäyttää hänet ja koko kerrostalon ja lyönyt sitten luurin korvaan. Käyttekö selvittämässä, onko siellä ollut todellinen pommiuhkaus.
- Juu, 210 matkalla.
Nostin taas stereoiden äänentasoa antamaan germaanista rytmiä ja ryhtiä yöhön.
Olimme nopeasti Munkkiniemessä, talon pihassa, johon oli kohdistunut pommiuhkaus. Soittelin ilmoittajalle, joka päästi meidät sisään rappuun ja asuntoonsa. Hieman pöllämystyneen oloinen keski-ikäinen mies kertoi, että ei voi käsittää, miksi häntä tällä tavoin uhkaillaan. Hän kun oli aivan tavallinen, yksin elävä ja terveyskeskuksen sairaanhoitaja.
- Mä siis heräsin siihen kun puhelin soi. Hän esitteli kädessään olevaa puhelintaan meille. - Ja kun vastasin siihen, niin joku mies puhui siellä ja sanoi, että aikoo räjäyttää minut ja minun kotini.
- Sulla ei siis ole mitään hajua, kuka se voisi olla? Parini kysyi häneltä.
- Ei todellakaan! Mies heilautti käsiään painottaakseen sanomaansa. - Mä oon sitäpaitsi ollut lomillakin ja tulin just Turkista takaisin, ylihuomenna pitäisi taas mennä töihin.
- Ootko sä nyt ihan varma, ettet vain nähnyt painajaisia? Parini kyseenalaisti miehen kertomusta.
- No totta kai olen! Mies tiuskaisi loukkaantuneena. - Enhän mä nyt soittaisi hätäkeskukseen jos olisin nähnyt unta!
- Kuule, mitäpä jos vilkaistaisi sun puhelimen puhelutietoja? Liityin keskusteluun.
Mies vaikeni ja katsoi minuun sekunnin, ennen kuin vei matkapuhelimensa kasvojensa eteen ja rupesi näppäilemään sitä, kunnes hän pysähtyi ja huokaisi:
- Mitä ihmettä...
- Näytä. Sanoin kun käänsin puhelinta miehen kädessä huomatakseni, että puhelimeen ei ollut tullut yön aikana ainuttakaan soittoa.
- Siis miten tää on mahdollista? Mies hämmästeli. - Mä ihan selvästi muistan kun puhuin jonkun kanssa puhelimessa...
- Meniköhän siellä Turkissa paljon alkoholia? Tiedustelin.
- No siis ei. Kyllähän mä nyt lomalla ja etelässä nyt vähän otan, mutten paljoa... Mies laskeskeli juotuja ravintola-annoksia mielessään.
- Mutta varmaan joka päivä? Ja koko loman ajan? Et ole kuule ensimmäinen, joka soittaa hätäkeskukseen painajaisten takia. Etkä varmasti viimeinenkään. Annoin hänelle lohdun sanoja.
Mies pahoitteli aiheuttamaansa häiriötä samalla kun toivottelimme hänelle hyvät yöt poistuessamme.
Nousimme autoon paikoillemme ja ehdotin partiokaverilleni, että voisimme pitää ruokatauon.
- Joo, hyvä idea. Tästä hommasta ei nyt tule tänään kuitenkaan yhtään mitään. Hän vastasi, samalla kun käänsi avaimella auton käyntiin.
Otimme suuntaa kohti Mäkelänkadulla sijaitsevaa erinomaista kebab-ravintolaa, samalla kun tunnelmamusiikista vastaava suoratoistopalvelun algoritmi oli arponut meitä ilahduttamaan Johan Straussin iloisen ja voitonriemuisen "Radetzkyn Marssin".
Kommentit
Lähetä kommentti