Kun lakka vie kehon ja mielen – gamma-butyrolaktonin vaikutus ihmisessä

Kuumana keskikesän iltapäivänä saimme tehtäväksi käydä tarkastamassa nukkuvan henkilön kunnon. Jo tässä vaiheessa heräsi epäilys siitä, että unen on saattanut saada aikaiseksi liiallinen päihtyminen, todennäköisesti alkoholista. Teoriaa tuki hienon kesäsään lisäksi kohdeosoitteen läheisyydessä järjestetty metallimusiikinystävien festivaali Tuska. Ilmoitustietojen mukaan mies oli nukkumassa kerrostalon rappukäytävässä ja hän oli riisunut yltään kaikki vaatteensa.

Haeskelimme verkkaiseen tahtiin oikeaa kerrostaloa pihapiiristä siinä toivossa, että mies olisi vironnut ja löytänyt tiensä sisälle kotiinsa. Viimein näimme kerrostalon, jonka ulko-ovi oli jätetty meitä varten auki. Asettelimme auton siten, että sammunut henkilö olisi helppo ja nopea lastata maijan kuljetustilaan, mahdollista putkareissua varten. 

Kävimme sisään portaaseen ja tilasimme hissin. Hissiä odotellessamme rappuun saapui keski-ikäinen tyylikkäästi pukeutunut rouva joka tervehdittyään meitä jäi kanssamme odottelemaan hissiä. Annoimme rouvan käydä hissiin ensimmäisenä ja astuimme hänen perässään ja valikoimme numerotaulusta haluamamme kerroksen. Nainen katseli meitä uteliaana ja hieman jännittyneenä, häntä varmasti kiinnosti miksi poliisi oli tullut hänen kotitaloonsa. Hän arpoi mielessään uskailtaisiko kysyä asiaa, vai olisiko asianmukaisempaa hillitä uteliaisuutensa. 

Hissin ylöspäinsuuntaava liike hidastui ennen lopullista töksähtävää pysähdystään. Hissin liukuovet alkoivat hitaasti aukeamaan paljastaen näyn joka antoi vastauksen rouvan mieltä painaneisiin kysymyksiin. Suoraan edessämme, keskellä rappukäytävän tasannetta makasi sikiöasennossa täysin alaston mies. Mies oli asettautunut siten, että me kaikki kolme näimme heti hissistä käsin syvälle hänen perimmäiseen olemukseensa. Oli lisäksi riemastuttava huomata, että mies näytti olevan kauttaaltaan jonkin ruskean tahnan peitossa.

Palikat loksahtivat rouvan päässä paikoilleen mikä sai hänet päästämään suustaan huokaisun 

    - Aaahhaa!

Astuimme ulos hissistä, annoimme ovien sulkeutua ja hissin jatkaa matkaa. Pelko siitä, että ruskea aine, jolla mies oli valeltu oli ulostettta, vahvistui nyt käydessämme hissin raikkaasta ilmasta porraskäytävään, haju antoi siihen riittävän syyn. Rappukäytävän nurkassa oli pino siististi viikattuja vaatteita, mies oli kai riisuutunut ennen levolle laskuaan. Ulosteiden alkuperän ympäristössä oli selkeästi nähtävissä pitkiä sormien aikaansaamia kaapimisjälkiä. Mies piteli käsiään nyrkeissä, toinen päänsä alla ja toinen kasvojensa edessä. Nyrkit olivat selvästikkin täynnä samaa luonnontuotetta, jota mies oli itseensä hieronut. 

Olin juuri kenkäisemässä miestä takamuksille ja käskemässä häntä painumaan kotiinsa ja tulemaan siivoamaan jälkensä nukuttuaan, kun noin viisi senttiä ennen kengän kärjen ja pakaran kontaktia mieleeni nousi ajatus!

- Lakkaa! Totesin partiokaverilleni.

Lakka on erikoinen päihde. Väärin arvioitu annos saa käyttäjänsä menettämään muistinsa ja käyttäytymään äärimmäisen sekavasti. Käyttäjät usein toistelevat jotakin samaa sanaa tai fraasia ja tekevät samoja liikkeitä tai liike sarjoja, eivätkä vaikuta kykenevän hallitsemaan itseään. Joskus lakkaa käyttänyt henkilö saattaa pyrkiä yhteistyöhön, mutta ei pysty vaikuttamaan omaan toimintaansa. Usein he kuitenkin ovat hyvin aggressiivisia ja täysin hillittömiä ja vaarallisia. Lakka on myös terveydelle hyvin haitallista ja varsinkin sen yliannostus voi olla tappavaa. Yliannostuksen käyttänyt henkilö on vietävä sairaalaan tarkkailuun. Lakka tuntuu lisäksi antavan käyttäjälleen loputtomasti energiaa ja yli-inhimilliset voimat ja usein henkilön taltuttamiseen tarvitaan useampi partio. 

Tällaista ongelmaa ei tällä kertaa ollut, sillä meidän partiossamme oli kuitenkin lihasmassaa yli 200 kiloa ja erilaista kamppailu ja voimankäytön osaamista sen verran runsaasti, että apuvoimia ei tälläkään tehtävällä tarvittaisi. Toimintasuunnitelma olisi kuitenkin viisainta tehdä. Varsinkin kun tässä kyseisessä erikoistilanteessa henkilö oli valellut itsensä ulosteella ja oli jo valmistautunut vastarintaan keräämällä kouriinsa harmillisen suuren määrän sitä itseään. Partion kyvykkyydestä huolimatta, olisi selvää että kamppailutilanteessa osumaa tulisi. Ensin varmistimme itsellemme hätäpoistumistien. Tasanteen molemmin puolin oli lasiovet portaikkoon.

- Jos se nousee tosta ja alkaa riehumaan, niin mä menen tuosta ovesta ja sä tuosta toisesta. Pidetään ovet kiinni ja annetaan sen riehua paskoissaan kunnes se sammuu taas. Ohjeistin partiokaveriani.

- Okei, selvä. Mites me saadaan se pois täältä? Partiokaverini kysyi.

- Me tehdään niin, että sä olet siinä sen selän puolella ja mä etupuolella. Mä pistän sen kädet käsirautoihin. Sit jos se herää ja yrittää mitään, niin sä painat sitä maahan niin ettei se pääse nousemaan. Ohjeistin.

-Ok, mä teen niin. Parini kuittasi.

Otimme paikkamme ja kysyin vielä partiokaverilta, onko hän valmis.

    - Oon valmis.

Otin varovaisesti sammuneen miehen kädestä kiinni varoen etten tuhri itseäni. Toisella kädellä asetin käsiraudan vasten miehen rannetta ja varovasti painoin niin, että rauta pääsee pyörähtämään ranteen ympäri ja lukittuu kiinni. - Kliks

Mies avasi silmänsä ja päästi suustaan kovaäänistä sekavaa mölinää.

    - MÖÖÄÄÄRRRGHHLLL!

Miehen katse oli seisovaa ja silmät harmaat, aivan kuin niiden takana ei olisi mitään inhimillistä lainkaan. Miehen vatsan alta alkoi laajenemaan lätäkkö virtsaa joka uhkaavasti läheni kenkiäni. 

- Se vääntää ihan vitusti! Mä en saa sitä kauaa pideltyä maassa! Partiokaverini huudahti.

- Paina sitä! Vastasin. -Mun pitää saada vielä tää toinen rauta kiinni!

- Vittu! Parini kuittasi viestin vastaanotetuksi.

Saimme pideltyä yhteisvoimin miehen maassa ja väännettyä vielä toisenkin käden rautoihin. Paini oli kestänyt vain minuutin kun mies yllättäen sammui. Saimme aikalisän jatkosuunnitelmien tekemiseen ja vahinkoja tarkastamiseen. Olin kouraissut tukevan läjän ruskeaa massaa hanskaani, mutta muutoin olin selvinnyt vahingoitta, olin jopa onnistunut hyppelehtimään kultaisen nestelammikon tieltä pois. Kaverinikin ainoat kalustotappiot olivat hänen työhansikkaansa. Tekemäni diagnoosi lakan yliannostuksesta oli miehen käytöksen perusteella nyt melkolailla varma. Soitin hätäkeskukseen ja pyysin lähettämään ambulanssin kohteeseen lakan käytön vuoksi. 

Ambulanssia odotellessamme pohdimme, kuinka mies saataisiin siirrettyä hissillä rappukäytävän katutasoon, häneen kun oli niin epämiellyttävä koskea. Keksimme varovaisesti nostaa hänet rapusta löytyneen vaihtomaton päälle ja vetää hänet sillä hissiin ja sieltä katutasolle.

Ambulanssi saapui kohteeseen parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen. Hoitaja tuli luokseni toteamaan tilanteen ja hyväksyi tekemäni lakkadiagnoosin nähtyään potilaan. Hänen työparinsa tuli perässä paarien kanssa. Ensihoitajat hakivat ambulanssista lakanoita, joihin käärimme miehen, käsiraudat jätettiin vielä turvallisuussyistä kuljetuksen ajaksi kiinni. Nostimme kakkamuumion paareille ja ensihoitajat työnsivät hänet ambulanssin uumeniin.

    - Tullaanko sisään ambulanssiin valvomaan kuljetusta? Kysyin ensihoitajalta.

Ensihoitaja käänsi katseensa paareilla makaavaan käsiraudoin ja lepositein kahlittuun kuorsaavaan muumioon ja sanoi.

    - Ei varmaan tarvitse, toi kakkaukko on niin hyvässä paketissa että ei se siitä pääse mihinkään. Ajakaa vaan perässä ja me pysähdymme ja laitamme hätävilkut päälle jos tarvitsemme apua.

- Hyvä homma. No me ajellaan sitten teidän perässä ja nähdään päivystyksessä! Vastasin.

Lähdimme ajamaan peräkanaa kohti Haartmannin sairaalan päivystystä ja saavuimme perille ilman ongelmia. Mies heräsi taas huutamaan kun häntä otettiin ambulanssista ulos. Nostimme miehen sairaalan sänkyyn johon kiinnitimme hänet lepositeillä, sain viimeinkin käsirautani takaisin. Raudat olivat hienot itse kustantamani raudat, jotka olin ostanut jo ennen kuin olin aloittanut poliisikoulun. Lisäksi raudoissa oli tyylikästä mustaa muovia, mikä teki niistä käyttäjäystävällisemmät, sekä taktisemman näköiset. Pitelin rautojani, joiden tunnearvo oli mittaamaton, pinsetti otteella kasvojeni edessä, kaikki pienet väkäset ja uurteet olivat täynnä ruskeita nokareita.

- Minun kalliit käsiraudat! Eihän näitä voi enää käyttää… Sanoin murheellisena. 

Päivystyksessä työskentelevä sairaanhoitaja tuli luokseni.

- Anna ne minulle, kyllä ne saadaan puhtaaksi! Hoitaja sanoi ja nappasi raudat kädestäni ja meni tiskaamaan niitä pesualtaalle. 

Hetken niitä tiskattuaan hoitaja sanoi vievänsä käsiraudat lääketieteellisille instrumenteille tarkoitettuun pesukoneeseen 

- Se tappaa varmasti kaikki bakteerit käsiraudoista, ne eivät koskaan ole olleet hygieenisemmät!

Tehtävä oli jo meidän osaltamme suoritettu, kun potilaaksi muuttunut kohdehenkilö jäi hoitolaitoksen vastuulle. Sairaanhoitajat päästivät meidät vielä taukohuoneeseensa odottelemaan käsirautojen sterilointia ja tarjosivat meille hyvin ansaitsemamme ahkeruuskahvit!

Kirjoitan asioista, joista olisi helpompi vaieta. 

En siksi, että haluaisin provosoida – vaan siksi, että niin harva uskaltaa puhua niistä. 

Totuus pitäisi aina voida sanoa ääneen. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta hiljaisuus ei suojele ketään – ainoastaan ongelmaa. 

Jos haluat tukea sitä, että joku uskaltaa kirjoittaa vaikeista aiheista, voit tarjota ahkeruuskahvin – eli pienen lahjoituksen blogille: 

https://ko-fi.com/srajam