Juoksukaljat ja hiljainen taktiikka – luovaa ongelmanratkaisua Huopalahdessa

Adullah Mohammed Hassan käveli sisään Huopalahdentien Shellin liukuovista. Hänen päättäväisestä kävelystä ja vakaasta katseesta näki heti, että kyseessä on mies joka tietää mitä haluaa. Huoltoaseman myymälä oli hänelle tuttu, joten hänen ei tarvinnut etsiskellä kaupasta haluamaansa, vaan hän suuntasi suoraviivaisesti kohti oluthyllyjä. Abdullah valitsi nopeasti suosikkituotteensa, kahdeksan tölkin pakkauksen Karhu keskiolutta. Hän kääntyi kannoillaan ja suuntasi yhtä päättäväisin askelin kohti ulko-ovea. Abdullahin epäsiisti ulkoasu oli herättänyt huoltoaseman asiakkaiden ja henkilökunnan huomion. Hän oli tuttu kasvo lähiseudun liikkeissä. Myymälähenkilökunta siis huomasi, että Abdullahilta oli jäänyt maksamatta kyseinen tuote, jota hän nyt niin rivakasti kuljetti kohti liikkeen ulko-ovia. Liukuovien auetessa tiskin takana asiakkaita palveleva myyjä kiljahti Abdullahille käskyn pysähtyä "Hei! Älä vie niitä kaljoja!" Abdullah pinkaisi välittömästi juoksuun ja viimeistään nyt oli selvää, että hän ei ollut unohtanut maksaa haluamiaan tuotteita - hän oli päättänyt varastaa ne! Abdullahin juonena oli perinteinen temppu: "juoksukaljat", yksikertainen ja toimintavarma tapa toteuttaa myymälävarkaus. Liikkeen takahuoneesta Abdullahin perään pinkaisi miesmyyjä, joka juostessaan kaiveli taskustaan matkapuhelimen, johon hän pienten hankaluuksien jälkeen sai näppäiltyä hätäkeskuksen puhelinnumeron 112. 

Olimme ajelemassa lähistöllä kun radiosta särähti

- 205, Häke. 

Painoin radion tangentin pohjaan - 205 kuulee. 

- 205, 131 aarne tehtävä, Huopalahdentien Shell. Hätäkeskuspäivystäjä ilmoitti. - Myyjä on lähtenyt näpistelijä perään ja he juoksevat nyt Huopalahden rannan polkuja pitkin kohti Niemenmäkeä. Myyjä odottaa poliisin yhteydenottoa. 

- 205 kuittaa, vastasin. 

Tehtävä tuli kiireellisenä A-luokan tehtävänä, koska näpistystilanne oli vielä käynnissä. Ajelimme hälytysajoa huoltoaseman pihaan. Soitin myyjälle, joka ohjeisti meille sijaintinsa, hän oli kävelypolun varressa, vähän matkan päässä huoltoasemalta. Lähdimme kävellen etsimään myyjää, autolla eimahtunut niin pienillä poluilla ajamaan. Polun varrelta keräsimme mukaan hajonnen Karhu-olut pakkauksen.Kohtasimme lopulta myyjän, joka oli jäänyt odottamaan rannan vieressä kulkevalle polulle. Hän kertoi meille, että tekijä oli hylännyt oluet, varmaankin siinä toivossa, että myyjä lopettaisi seuraamisen. Hän kuitenkin jatkoi seuraamista ja käski tekijää pysähtymään. Yhtäkkiä pakenija oli kuitenkin poikennut polulta ja sännännyt rannassa kasvavaan kaislikkoon ja jäänyt sinne piileskelemään. 

Palautimme oluet myyjälle, otimme hänen yhteystientonsa ylös ja päästimme hänet takaisin töittensä pariin. Koska konstaapelille ei makseta hänen vaivoistaan urakkapalkkaa, teimme päätöksen, että emme rynnäköisi kaislikkoon kahlaamaan ja hakemaan tekijää sieltä. Sen sijaan käyttäisimme oveluutta, jäisimme odottamaan ja järjestäisimme rannalle väijytyksen. Oli Lokakuu, ilma oli kirpeät pari astetta pakkasella ja vesi hyvin lähellä jäätymispistettä. Arvioimme, että tämä tehtävä saadaan hoidettua työajan puitteissa.

Odotellessamme höristin korviani ja kuulostelin kaislikon ääniä - vain tuulen suhinaa ruo´oissa. Huutelin kaislikkoon, että poliisi odottaa rannassa ja että meillä ei ole mikään kiire, sekä muuta millä yritin vaikuttaa näpistelijän moraaliin ja haluun jatkaa piileskelyä. Vastausta tai mitään muutakaan ei kaislikosta kuulunut.Olikohan myyjä sittenkin erehtynyt, tai olisiko mahdollista että karkuri oli onnistunut jotenkin välttämään meidät. Kaislikko peitti rantaa laajalti, ehkä näpistelijä olisi varovaisesti pystynyt kiertämään meidät tai mikäli hän oli hyvin päättäväinen, ehkä hän olisi uinut vastarannalle. Vartin odottelun jälkeen kaislikosta alkoi kuulua rytinää, kaislat alkoivat huojuman ja ääni lähestyi meitä! Ruokojen keskeltä eteemme ilmestyi lannistuneen oloinen mies leuka rinnassa. Hänen housunsa olivat nivusiin saakka märät ja kädet tärisivät joko kylmyydestä tai krapulasta. Mies oli selvästi tottunut asioimaan poliisin kanssa, koska hän osasi hoitaa oman roolinsa ilman opastusta ja tulla rauhallisesti poliisin luo kädet näkyvillä. Sanaakaan hän ei halunnut sanoa, vaan marssi ilman vastaväitteitä kanssamme poliisiautolle, jonka kyydillä hän pian pääsi lämmittelemään ja kuivattelemaan vaatteitaan Kisahallin putkalle.

Kirjoitan asioista, joista olisi helpompi vaieta. 

En siksi, että haluaisin provosoida – vaan siksi, että niin harva uskaltaa puhua niistä. 

Totuus pitäisi aina voida sanoa ääneen. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta hiljaisuus ei suojele ketään – ainoastaan ongelmaa. 

Jos haluat tukea sitä, että joku uskaltaa kirjoittaa vaikeista aiheista, voit tarjota ahkeruuskahvin – eli pienen lahjoituksen blogille: 

https://ko-fi.com/srajam